Maailma kylässä -festivaalille saapuva meksikolainen tutkija Xochitl Leyva Solano pitää zapatisteja yhä yhtenä maailman tärkeimmistä "antisysteemisistä liikkeistä", koska sen vaikutus muihin liikkeisiin on niin voimakas.
Kuva:
Gobernar (en) la Diversidad -projekti
Uutistausta

Meksikon zapatistiliike täytti 20 vuotta

Hiihtopipoihin sonnustautuneet mayaintiaanit käyvät yhä kamppailua hallitusta vastaan, mutta eri taktiikalla kuin ennen. Zapatisteista puhutaan toukokuun lopulla Maailma kylässä -festivaalilla.
Jukka Aronen
13.5.2014

Muistaako kukaan enää Meksikon zapatistikapinaa, joka nosti pienen intiaaniliikkeen maailman valokeilaan?

Kaksikymmentä vuotta sitten, 1.1.1994, kolmisen tuhatta zapatistiksi kutsuttua intiaaniliikkeen edustajaa marssi hiihtomaskit päässä ja aseet selässä Kaakkois-Meksikossa sijaitsevasta Lacandonin sademetsästä lähikyliin ja kaupunkeihin. He vapauttivat vankeja ja sytyttivät poliisiasemia ja armeijan parakkeja tuleen.

Mayaintiaanit olivat kyllästyneitä Meksikon hallituksen harjoittamaan väkivaltaan ja maapolitiikkaan, jonka avulla pyrittiin viemään luonnonvarat intiaanien käsistä. He sanoivat kulkeneensa rauhanomaisen tien loppuun.

Viimeinen niitti oli kapinan aloituspäivänä voimaan astunut Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus, jonka pelättiin kaventavan elinehtoja entisestään.

Mediamyllytyksen keskeltä erottui piippua polttava ei-intiaani, Subcomandante Marcos, joka hänkin oli verhoutunut vain silmät esiin jättävään hiihtomaskiin ja lippalakkiin.

Koko maailma halusi yhtäkkiä tietää, kuka salaperäinen Marcos oli. Omien sanojensa mukaan hän oli vain intiaanien viestinviejä ja tulkki, mutta älykkäät kommentit ja itse väännetyt runot tekivät hänestä pian länsimaisen, globalisaatiolle vaihtoehtoa etsivän liikkeen suosikkihahmon.

Zapatistiliike, joka oli ottanut nimensä Meksikon vallankumouksen suurelta kapinalliselta Emiliano Zapatalta, erottui muista vallankumousliikkeistä siinä, että se ei yrittänyt kaataa maan hallitusta vaan halusi autonomiaa ja itsehallintoa intiaanien alueelle. Liike vetosi Meksikon ja muiden maiden kansalaisyhteiskuntiin, jotta ne asettuisivat tukemaan zapatistien tavoitteita.

Zapatistit tulivat tunnetuiksi myös uuden median pioneereina. Liike sai itse jaettua tiedotteensa suoraan lehdistölle ja internetiin. Se oli edistyksellistä vuonna 1994, sillä ensimmäinen verkkoselain oli tullut yleiseen käyttöön vasta edellisenä vuonna.

Mitä zapatisteille sen jälkeen tapahtui? Miksi liikkeestä ei olla kuultu viime vuosina juuri mitään?

Intiaanien yhteistyö

Hiljaiseloon on montakin syytä. Zapatistiliike on viime vuosina alkanut korostaa yhteistyötään muiden meksikolaisten intiaaniliikkeiden kanssa. Se haluaa nostaa näyttämölle muita sorrettuja ja toimia peilinä yhteiskunnallisten ongelmien edessä.

Meksikossa asuva, zapatisteista väitöskirjan tehnyt Hanna Laako pitää zapatistien suunnanmuutosta tarkkaan harkittuna:

"Zapatistit ovat suunnanneet toimintaansa enemmän kohti niitä ihmisiä, jotka ovat samalla tavalla virallisten järjestelmien ja maailmanpolitiikan reuna-alueilla tai ulkopuolella kuten he itse. Tämä näyttää monille julkiselta hiljaisuudelta, koska nämä ihmiset eivät paistattele parrasvaloissa. Se voi kuitenkin olla zapatistien osalta hyvin tarkkanäköistä poliittista analyysiä nykyajan yhteiskunnallisista jaotteluista."

Yhteistyö muiden liikkeiden kanssa oli käynnissä jo silloin, kun zapatistit alkoivat neuvotella hallituksen kanssa tammikuun 1994 kapinan jälkeen.

Neuvotteluiden tärkeimpänä tavoitteena oli muuttaa lainsäädäntöä niin, että se takaisi kaikille Meksikon alkuperäiskansoille poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset oikeudet.

Vuonna 1996 tuntui tärppäävän. Meksikon presidentti allekirjoitti niin sanotun San Andrésin sopimuksen, jossa oli otettu huomioon kaikki intiaaniliikkeiden vaatimukset.

Mutta sitten alkoivat ongelmat. Sopimuksen vahvistaminen viivästyi, ja vuonna 2001 Meksikon hallitus pisti täytäntöön oman versionsa sopimuksesta. Uudessa versiossa ei otettu enää huomioon intiaanien vaatimuksia esimerkiksi maankäytöstä ja luonnonvaroista.

Zapatistiliike ja sen kanssa yhteistyötä tehneet muut intiaaniliikkeet pettyivät hallituksen toimiin ja päättivät alkaa noudattaa hallituksen hylkäämiä lakeja yksipuolisesti alueillaan.

Pitkä väsytyssota

Kuva: Jose Villa / Wikimedia Commons.

2000-luvulla zapatistit ovat pikkuhiljaa jättäneet aseellisen taistelun ja keskittyneet rakentamaan itsehallintoa mailleen.

Hallitus ei ole kuitenkaan jättänyt heitä rauhaan, vaan se on jatkanut väsytyskamppailua painostamalla intiaaniliikettä monin eri keinoin ja käyttämällä puolisotilaallisia siviilijoukkoja väkivallantekoihin.

Zapatisteja pitkään tutkinut meksikolainen antropologi Xochitl Leyva Solano käyttää hallituksen toimista termiä "guerra de desgaste", sota joka "kuluttaa" zapatistiliikkeen hitaasti pois epäsuorien painostuskeinojen avulla ilman virallista sotilaallista toimintaa.

Viimeksi noin viikko sitten yksi zapatistien "hyvän hallinnon komiteoista" ilmoitti, että sen maille oli tunkeuduttu ja yksi zapatisti oli teloitettu kylmäverisesti päähän ampumalla ja useat muut olivat loukkaantuneet luodeista, veitseniskuista ja kivenmurikoista.

"Solidaarisuuden kojootit"

Hallituksen toimet eivät ole olleet ainoa pettymyksen aihe. Zapatistit ovat arvostelleet kovasanaisesti myös heitä tukeneita ihmisoikeusaktivisteja, tutkijoita ja intellektuelleja.

Suuri mediajulkisuus on tuonut zapatistien ympärille "kannattajia", jotka ovat pyrkineet ohjailemaan liikettä ja jopa esiintymään sen edustajina ilman minkäänlaista mandaattia.

Zapatistien mukaan tällaiset "kannattajat" ovat lähinnä keskittyneet hankkimaan itselleen poliittista pääomaa eivätkä oikeasti arvosta intiaanien omaa tietoa. Heitä kutsutaankin "solidaarisuuden kojooteiksi" tai "zapatologeiksi".

Kaikki tämä on myötävaikuttanut siihen, että zapatistit välttävät nykyisin korkean profiilin pr-toimintaa ja käyttävät mieluummin enemmän aikaa muiden sorrettujen tahojen äänen vahvistamiseen kuin itsensä esille tuomiseen.

Tämä koskee myös Subcomandante Marcosia. Häntä ei olla nähty vuosiin kaveeraamassa länsimaisten intellektuellien kanssa, vaikka hän jatkaakin yhä zapatistien aseellisen siiven EZLN:n johtajana. Marcos on myös itse kritisoinut tapaa, jolla länsimainen kannattajakunta on nostanut hänet liikkeen keulakuvaksi, koska se estää ihmisiä näkemästä varsinaista liikettä ja filosofiaa henkilökultin takana.

Pienet zapatistikoulut

Zapatistiliike on viime vuosina käynyt läpi sukupolvenvaihdosta, ja osaksi siitä syystä zapatistit ovat perustaneet Chiapasin osavaltioon "pieniä zapatistikouluja", jotka ovat tähdänneet sukupolvien välisen solidaarisuuden kehittämiseen.

Kouluihin on kutsuttu alueen ulkopuolisia kuulemaan ja opiskelemaan sekä zapatistien elämää että näiden näkemystä maailmanpolitiikasta.

Opiskelijoita on ollut tuhansia. Suuri osa on meksikolaisia, mutta joukossa on myös ulkomaalaisia. Valtaosa kurssilaisista ei tunne zapatistien historiaa entuudestaan.

Jokaiselle osallistujalle valitaan oma luottohenkilö zapatistiyhteisöstä, ja kurssilainen elää viikon ajan tuon luottohenkilön perheessä ja osallistuu töihin muun muassa maissipellolla.

Koulujen avulla zapatistit pystyvät kontrolloimaan, millaista tietoa heistä jaetaan. Samalla aivan uusi sukupolvi, se joka ei ole elänyt ja kokenut zapatistien mediajulkisuuden huippuaikaa, tulee tietoiseksi liikkeestä ja sen tavoitteista. Ja ennen kaikkea alkuperäiskansojen hankalasta tilanteesta maa-alueita ja luonnonvaroja hamuavan hallituksen puristuksessa.

Zapatisteja tutkinut Hanna Laako näkee vastarinnassa myös jotain positiivista:

"Minusta alkuperäiskansat ovat niitä nykyajan oikeita selviytyjiä. Ne ovat niitä, jotka voivat opettaa meille selviytymisestä, vastarinnasta ja itsemääräämisoikeudesta, koska ne ovat joutuneet kamppailemaan niistä jo 500 vuoden ajan hyvin vaikeissa olosuhteissa."

"Olen ajatellut, että jos haluan oppia ja tietää jotakin maailmassa pärjäämisestä, nämä ovat niitä ihmisiä, joilta kysyä."