Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Marxin kosto eli irtiotto tarjontapuolen taloustieteestä

Marxin opit ovat viime aikoina nousseet esille yllättävällä taholla, kun raskaan sarjan yritysjohtajat ovat alkaneet huolestua kasvavista tuloeroista.
Christer K. Lindholm
27.1.2014

Jo puolisentoista vuosisataa sitten Karl Marx ennusti kapitalismin kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Mitä enemmän pääoman omistajat – kapitalistit – haalivat rikkauksia itselleen työntekijöiden kustannuksella, sitä enemmän jälkimmäiset köyhtyvät ja kurjistuvat.

Lopulta palkat painuisivat Marxin mukaan niin alas, että ne enää juuri ja juuri riittäisivät pitämään työläiset ja heidän perheensä hengissä. Ja siinä vaiheessa ei enää löytyisi riittävästi kysyntää kaikille niille tuotteille, joiden jatkuvasti kasvavaan valmistukseen koko kapitalistinen järjestelmä perustuu.

Toistaiseksi Marxin ennustus ei ole käynyt toteen, ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen monet olivat valmiita passittamaan koko marxilaisen teorian historian tunkiolle.

Aivan viime aikoina Marxin opit ovat kuitenkin saaneet uutta huomiota osakseen hieman yllättävältä taholta: yhä useammat suursijoittajat ja raskaan sarjan yritysjohtajat ovat nimittäin alkaneet huolestua kasvavien tuloerojen, ja yhä suurempien väestöryhmien suoranaisen köyhtymisen, muodostamasta uhasta pitkän aikavälin talouskasvulle.

Ensimmäisen kerran aihe nousi esille viime vuoden syyskuussa, analyysiyhtiö BCA Researchin New Yorkissa järjestämässä sijoituskonferenssissa. Myös kansainvälisen talouseliitin tämänvuotisessa huippukokouksessa Sveitsin Davosissa kasvavien tuloerojen muodostamasta uhasta keskusteltiin vilkkaasti.

Tällä Suomessa ollaan sen sijaan – tässäkin asiassa – hieman jälkijunassa: meillä niin talouselämän huiput kuin heitä lähellä olevien ajatushautomojen mielipidetehtailijat saarnaavat edelleen suurten tuloerojen siunauksellisuutta.

Tarjontauskovaisten valtakausi

Huoli kasvavien tuloerojen vaikutuksista kokonaiskysyntään ja talouskasvuun merkitsee selkeää irtiottoa talouspoliittista keskustelua 1980-luvun alusta aina näihin päiviin saakka hallinneesta niin sanotusta tarjontapuolen taloustieteestä.

Tämän pohjimmiltaan vahvasti ideologisen talousdoktriinin mukaan talouden kysyntäpuolella ei käytännössä ole merkitystä, koska tarjonta luo oman kysyntänsä. Talouspolitiikan ainoaksi tehtäväksi jää työvoiman tarjonnan kasvattaminen työn verotusta alentamalla ja sosiaaliturvaa heikentämällä.

Yksi tarjontapuolen taloustieteen keskeisimmistä opinkappaleista nimittäin on, että korkeat ja progressiiviset tuloverot yhdessä vahvan sosiaalisen turvaverkon kanssa vähentävät merkittävästi työhalukkuutta. Näin työttömyydestäkin tulee lähinnä kannustinongelma, kun taas riittämättömästä kokonaiskysynnästä johtuva työttömyys ei mahdu lainkaan tarjontapuolen ajatusmaailmaan.

Kannustinongelmien lisäksi työttömyys voi johtua ilmiöstä, jota tarjontapuolen talousoppineet ja heidän seuraajansa sanovat työmarkkinoiden "jäykkyydeksi". Selkokielellä työmarkkinoiden jäykkyydellä tarkoitetaan, että työntekijäpuolellakin on jotain sananvaltaa palkoista neuvoteltaessa.

Tarjontapuoliuskovaisten vihollinen numero yksi on tässä yhteydessä vahva ay-liike, joka "estää" ihmisiä tekemästä työtä pitämällä palkat niin korkealla, että työvoiman tarjonta ylittää kysynnän. Ay-liikkeen aseman määrätietoinen heikentäminen onkin ollut tarjontapuolta korostavan talouspolitiikan keskeinen tavoite.

Työntekijäpuolen neuvotteluaseman heikentäminen on puolestaan, kuten odottaa saattaa, osaltaan vaikuttanut tuloerojen kasvuun. Ei ole mikään sattuma, että tuloerot ovat huomattavan suuria juuri Britannian ja Yhdysvaltain kaltaisissa maissa, jossa ay-vastainen politiikka on ollut kaikkein aggressiivisinta.

Veroale on johtanut finanssikeinotteluun

Työn tarjonnan lisäksi tarjontapuolen taloustiede korostaa investointien merkitystä talouskasvulle. Tämä on sinänsä täysin perusteltua; juuri investoinnit luovat uutta tuotantoa ja uusia työpaikkoja.

Käytännön talouspolitiikassa tästä tosiasiasta on kuitenkin vedetty varsin arveluttavia johtopäätöksiä. Yhä edelleen hallitsevan talouspoliittisen näkemyksen mukaan investointeja ei nimittäin synny, ellei pääoman omistajia hemmotella äärimmäisen kevyellä verotuksella.

Niinpä pääomatulojen, varallisuuden ja yritysten voittojen verotusta on kevennetty reippaalla kädellä kaikissa rikkaissa maissa viimeisen 20–30 vuoden aikana - jopa siinä määrin, että maailman rikkaimpiin henkilöihin kuuluvalla amerikkalaissijoittajalla Warren Buffetilla on omien sanojensa mukaan alhaisempi veroprosentti kuin sihteerillään.

Kapitalisteille suunnattu jättimäinen veroale ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa 1990-luvulla, investointien suhde bruttokansantuotteeseen OECD-maissa ei ole kertaakaan noussut samalle tasolle kuin "kurjalla" 1970-luvulla, jolloin nykyistä paljon ankaramman verotuksen lisäksi investointihalukkuutta sentään rokottivat sekä öljykriisit että valuuttamarkkinoiden myllerrykset.

Reaalitalouden investointien sijasta varsin suuri osa rikkaiden saamista veronalennuksista näyttääkin ohjautuneen pikavoittoja tavoittelevaan finanssipoliittiseen keinotteluun, joka säännöllisin välein aiheuttaa suuria ja vakavia talouskriisejä. Ja näiden kriisien aiheuttamista kustannuksista valtaosa lankeaa aina pieni- ja keskituloisten maksettavaksi.

Enemmistön ostovoima heikkenee

Kaiken kaikkiaan tarjontapuolen taloustieteen hallitseva asema 1980-luvulta lähtien on vaikuttanut merkittävästi siihen tulo- ja varallisuuserojen kasvuun, joka nyt jo uhkaa talouskasvua maailmanlaajuisesti. Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, ettei tuloerojen kasvu enää johdu pelkästään siitä, että tulot kasvavat nopeammin tuloasteikon yläpäässä kuin sen alimmilla askelmilla.

Yhdysvalloissa pienimpien tulojen ostovoima on pudonnut samalle tasolle kuin 1970-luvun alussa, ja jopa mediaanitulo on ostovoimalla mitattuna tällä hetkellä vuoden 1997 tasolla. Euroalueen kriisimaissa useimpien kansalaisten tulot ovat pudonneet tätäkin rajummin, ja palkanalennuksia tyrkytetään edelleen yleislääkkeenä myös niille euromaille, joiden taloudet ovat kutakuinkin kunnossa.

Niin kauan kuin myös kaikkein pienituloisimpien ostovoima kasvaa, tuloerojen kasvu ei sinällään uhkaa kokonaiskysyntää ja talouskasvua. Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, jos vain pienen pieni vähemmistö pystyy enää kasvattamaan tulojaan kun taas suuren enemmistön ostovoima heikkenee heikkenemistään. Silloin syntyy varsin nopeasti negatiivinen ketjureaktio, jossa rikkaiden maiden heikentynyt kulutuskysyntä iskee ensin Kiinan kaltaisten kasvutalouksien vientiin, ja sen jälkeen niihin kehitysmaihin, jotka ovat toimittaneet kasvutalouksille energiaa ja raaka-aineita.

Sen jälkeen ei enää kestä kauan, ennen kuin globaalin kapitalismin kehitys kääntyy Marxin ennustamaan suuntaan.

Kaikkein valistuneimmat ja avarakatseisimmat talouselämän raskassarjalaiset ovat jo tiedostaneet tämän ongelman. Toivoa sopii, että tietoisuus ongelmasta alkaa pian näkyä myös talouspolitiikassa, johon tarjontapuolen opit näyttävät juurtuneen kovin sitkeästi etenkin Euroopassa.

Vaikka kapitalismi nykyisessä muodossaan ei ehkä kaikkien mielestä olekaan pelastamisen arvoinen, melko harva lienee sentään valmis vaihtamaan sen siihen vaihtoehtoon, joka Marxin viitoittaman tien päässä häämöttää.

Kirjoittaja on taloustieteen tutkija Åbo Akademissa.