Uutinen

Liian monta totuutta?

Kehitysyhteistyön ongelmien monimutkaisuus ja niihin tarjottavien ratkaisumallien monipuolisuus vaativat järjestökentältä selkeyttä jota maallikkokin voi helposti ymmärtää.
Pia Laine
2.1.2006

Mitä pitäisi tehdä, että maailmasta tulisi parempi paikka? Pää menee pyörälle, kun yrittää ymmärtää, miten eri instituutiot köyhyyttä poistavat ja maailmaa parantavat. Eri järjestöillä, valtioilla ja kansainvälisillä rahoituslaitoksilla on jokaisella asiasta omat näkemyksensä. Milloin maailman nostaa jaloilleen kauppa, milloin naisten koulutus, milloin taas tietoyhteiskunta.

Kärryillä pysyminen on helppoa niin kauan, kun kuuntelee vain yhtä ääntä kerrallaan. Eri alojen toimijoilla on tarjota selkeitä, johdonmukaisia kertomuksia siitä, miksi asiat ovat huonosti. Ja vastauksia siihen, mitä pitäisi tehdä, jotta ongelmat ratkeaisivat.

Yhtä ääntä kuunnellessa maailma tuntuu helpolta ja ratkaisu näyttää olevan käden ulottuvilla. Pitää vain nähdä hieman vaivaa, ja se on siinä.

Asiat mutkistuvat, jos jatkaa ratkaisujen etsimistä. Tietoa on tarjolla enemmän kuin yksi ihminen ehtii elämänsä aikana lukea. Maallikon on vaikea arvailla, kuka pitää hallussaan juuri sitä viisasten kiveä, jolla ongelmat tehokkaimmin poistetaan.

Jo yhden ison toimijan sisäisessä johdonmukaisuudessa on haastetta. Suomi ja köyhdytetyt -kirjassa Suvi Virkkunen kirjoittaa Suomen kehityspolitiikan johdonmukaisuudesta. Poliittisia tavoitteita on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, kun vastakkaisiin vaakakuppeihin päätyvät kansallinen etu ja globaali hyvinvointi.

Virkkunen antaa kirjoituksessaan kansalaisjärjestöille ruusuja niiden roolista epäjohdonmukaisuuksien esiin tuomisessa. Ilman ristiriitaisuuksista metelöiviä järjestöjä ei ristiriitoja välttämättä huomattaisi tai korjattaisi.

Kiitetään ja kumarretaan, mutta ei järjestöjen kannata itseään puhtailla papereilla läpi päästää. Vaikka järjestökentällä kuuluukin kuulua äänten koko kirjo, voi ulkopuolisen aika usein olla vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä eri järjestöt tarkkaan ottaen ajavat, ja miten ne toisistaan eroavat.

Järjestöt aktiiveineen ovat vain pieni osa suomalaista yhteiskuntaa. Tutkimus toisensa jälkeen vakuuttaa, että keskivertosuomalaisen mielestä köyhimpien maiden kehitystä pitää tukea. Moni on kiinnostunut tekemään asian eteen jotain, muttei oikein tiedä mitä.

Suomalaiset tuntevat parhaiten ne järjestöt, jotka osaavat kertoa muillekin selkeästi sen, mitä ne tekevät ja miksi. Suuret kummijärjestöt olivat varsinkin joulun alla näyttävästi esillä mediassa. Selkeyden ohella niiden viestiä yhdistää positiivinen ote ongelmiin. Maailmantuskan sijaan ne tarjoavat hyvää oloa ja helppoja tapoja auttaa.

On järjestöjen asia paketoida viestinsä sellaiseen muotoon, että se vetoaa myös suureen yleisöön. Liiallisiin yksityiskohtiin tarttuminen tai ammattislangiin sortuminen saavat ulkopuolisen pian eksyksiin, varsinkin kun toinen samalla alalla työskentelevä järjestö saattaa tarjota aivan toisenlaista ratkaisumallia.

Taitavakaan argumentointi ei auta, jos se jää pienen piirin tietoon. Järjestön sanomalla on aivan erilainen painoarvo, jos sen taakse saadaan kolmentoista aktiivin sijaan kolmekymmentä tuhatta kannattajaa.