Kuva:
iStockphoto
Uutistausta

Kirja: Kun rahoituksesta tulee kirous

Veroparatiisit kärsivät myös itse. Kun rahoitusmarkkinat kasvavat liian suuriksi, vaarana on korruption riivaamien öljyvaltioiden kohtalo, väittävät Nicholas Shaxson ja John Christensen uudessa kirjassaan.
Matti Ylönen
29.5.2013

"Rahoitusmarkkinoiden kasvusta tulee tietyn pisteen jälkeen taloudellinen taakka. Rahoitusmarkkinat alkavat imeä happea järjestelmästä ja tukehduttaa taloutta sen sijaan, että ne toisivat happea talouden palkeisiin." Näin maalaili Kansainvälisen selvittelypankin BISin tutkija Stephen Cecchetti vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessa.

Cecchettiä lainataan äskettäin julkaistussa kirjassa "The Finance curse: How oversized financial centres attack democracy and corrupt economies". Julkaisu kertoo, kuinka "finanssikirouksen" luomat ylipaisuneet rahoituskeskukset tuhoavat demokratiaa ja tuovat taloudellista korruptiota.

Suomessa Nicholas Shaxson tunnetaan hänen vuonna 2011 julkaisemastaan kirjasta Treasure Islands, joka käännettiin seuraavana vuonna Suomeksi nimellä Aarresaaret: Miehet jotka ryöstivät maailman (Into kustannus).

Useilla kielillä julkaistu kirja on ollut merkittävässä roolissa nostamassa veroparatiiseja politiikan asialistalle. John Christensen tunnetaan Tax Justice Network -järjestön perustajana.

Kaksikon tuoreen julkaisun kantta komistaa jerseyläisen taiteilijan Pat Lucasin maalaus Jerseyn saaren miehityksestä toisen maailmansodan aikana. Christensen itse oli ennen kansalaisjärjestöuraansa Jerseyn hallinnon korkea virkamies.

Veroparatiisi Jersey on Christensenin ja Shaxsonin mukaan yksi finanssikirouksen riivaamista valtioista.

Resurssikirouksen uusi muoto

Brittiläinen ekonomisti Richard Auty lanseerasi vuonna 1993 sittemmin laajalle levinneen käsitteen resurssikirous. Perustana oli ajatus siitä, että öljy, kulta tai muut luonnonvarat eivät ole valtioille oikopolku talouskasvuun ja hyvinvointiin.

Luonnonvarojen löytäminen syöksi maita toisensa jälkeen korruption, huonon hallinnon ja taantuvan inhimillisen ja talouskehityksen polulle. Tätä ilmiötä alettiin kutsua Autyn ehdotuksesta resurssikiroukseksi.

"Öljyntuotanto muistuttaa kokaiinia: se voi piristää hyväkuntoisia, mutta heikoille ja sairaille – kuten monille Afrikan valtioille – se aiheuttaa usein vakavia ongelmia", totesi Nicholas Shaxson vuonna 2007 julkaistun esikoiskirjansa "Poisoned Wells" (myrkytetyt lähteet) esipuheessa.

Shaxson kävi kirjassaan läpi lukemattomia esimerkkejä Länsi-Afrikan öljydiktatuureista, joiden kehityksen musta kulta oli sysännyt raiteiltaan.

Resurssikirous johtaa tuotannon yhden sektorin ylikorostumiseen. Yhden teollisuudenalan suuret voitot nostavat paikallisia hintoja valuutan vahvistuessa, inflaation noustessa tai molempien syiden yhteisvaikutuksesta.

Nousevien hintojen seurauksena maatalouden, tuotannon ja turismin elintila kapenee, ja niiden osuus taloudellisesta toiminnasta pienenee. Syntyy itseään ruokkiva kierre. Sitä kutsutaan Hollannin taudiksi.

Resurssikirouksella on myös muita haittavaikutuksia. Kansainvälinen öljyteollisuus vie monessa maassa parhaat työntekijät paikalliselta yksityiseltä sektorilta ja valtion palveluksesta. Talouden riskit kasvavat, kun sen menestys tulee riippuvaiseksi yhden teollisuudenalan hintakehityksestä.

Myös kansalaisten ja eliitin suhde muuttuu. Öljyn tai malmien vientitulot antavat hallitsijoille helpon tulolähteen – ja jos verotulot eivät ole tärkeitä, ei veronmaksajiakaan tarvitse miellyttää. Monessa maassa tämä on johtanut korruptioon ja yhä syvenevään kuiluun kansan ja hallitsijoiden välillä. Norja on yksi harvoja poikkeuksia sääntöön.

Finanssikirous seuraa öljyvaltioiden esimerkkiä

Christensenille ja Shaxsonille finanssikirous tarkoittaa resurssikirouksen erityistä muotoa, joka piinaa veroparatiiseja.

Kirjoittajat vyöryttävät lukijan eteen vakuuttavan todistusaineiston nojaten IMF:n ja Kansainvälisen selvittelypankin tutkimuksiin sekä akateemiseen tutkimukseen. Yksi kirjan parhaista anneista onkin sen yleistajuinen katsaus tutkimukseen, jota tästä aiheesta on tehty etenkin vuoden 2008 kriisin jälkeen.

Monen veroparatiisin ja rahoitusmarkkinoista riippuvan valtion ongelmana on Shaxsonin ja Christensenin mukaan muuhun talouteen verrattuna ylisuureksi paisunut rahoitussektori.

Esimerkiksi käy Kypros, jossa 42 prosenttia uusista opiskelijoista hakeutuu opiskelemaan maan veroparatiisitaloutta varten räätälöityyn liikkeenjohdon koulutusohjelmaan.

Jerseyn saarella vielä 1970-luvulla merkittävänä työllistäjänä toiminut turismi on kärsinyt, kun maan veroparatiisitalous on kasvanut.

Christensen ja Shaxson pitävät Sveitsiä rahoitusmarkkinoiden Norjana: harvinaisena poikkeuksena maasta, jossa kirous ei ole johtanut korruptioon ja inhimillisen kehityksen laskuun.

Sveitsin menestys on kuitenkin monen vaikeasti kopioitavan tekijän tulosta, lähtien maan vuosisataisesta historiasta rahoituskeskuksena ja päätyen hyvin hajautettuun, suoraan demokratiaan perustuvaan hallintomalliin.

Puolesta ja vastaan

Toinen kiinnostava osio kirjassa sisältää kirjoittajien vuoropuhelua rahoitusmarkkinoiden etujärjestöjen tuottaman materiaalin kanssa.

Rahoitusmarkkinoiden säätelyä vähentäviä tai niiden parempaa säätelyä estäviä aloitteita vastustetaan monesta syystä. Rahoitusmarkkinoiden sanotaan luovan töitä, verotuloja, talouskasvua ja lisäävän talouden tehokkuutta.

Näitä argumentteja on kuultu paljon myös Suomessa esimerkiksi keskusteluissa EU:n rahoitusmarkkinaverosta ja pörssin anonyymin sijoittamisen sallivasta hallintarekisteröinnistä.

Kirjoittajat syyttävät etujärjestöjä mittakaavavirheestä ja kyvyttömyydestä laskea säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden todellisia voittoja ja tappioita yhteiskunnille.

Yksi suurimmista ongelmista on heidän mukaansa siinä, että rahoitusmarkkinoiden hyödyistä puhuttaessa ei osata laskea mukaan rahoitusmarkkinakriisien hoidon kustannuksia.

Viime vuosina on kirjan mukaan julkaistu useampia tutkimuksia, jotka pyrkivät mittaamaan yksityisen luotonannon laajuuden ja talouskasvun välistä yhteyttä.

Esimerkiksi IMF:n tutkimusten mukaan rahoitusmarkkinat ovat suurimmassa osassa rikkaita maita ja Eurooppaa jo nyt ylisuuret, jotta tarjolla oleva rahoitus palvelisi aidosti talouskasvua. Kun rahoitusta on liikaa, kanavoituu osa siitä aina epäterveeseen keinotteluun.

Mitä jää viivan alle?

Kehityspolitiikassa on viime vuosina keskusteltu tiiviisti kehitysmaista lähtevästä pääomapaosta ja sen tuomista ongelmista. Näkökulma on ollut usein lähtökohtaisesti kansainvälinen. Huomio on ollut rakenteissa, jotka auttavat yrityksiä ja yksityishenkilöitä siirtämään pääomia kehitysmaista.

Shaxsonin ja Christensenin kirja vie näkökulmaa paikallistasolle: siihen mitä vaikutuksia ylipaisuneilla rahoitusmarkkinoilla on valtiontalouksien ja niiden hallinnon toiminnalle. Tämä on hyvin tervetullut avaus.

Monista Shaxsonin ja Christensenin ajatuksista on puhuttu jo aiemmin. Tästä huolimatta kirja onnistuu tekemään kattavan mutta silti tiiviin luotauksen finanssikiroukseen ja sen seurauksiin. Aarresaaret- tai Poisoned Wells -kirjojen kaltaista tarinoiden kuljettamaa kerrontaa ei tosin kannata odottaa.