Uutinen

Kuinkas kävikään?

Jokainen kehitysyhteistyötä tehnyt on joutunut oppimaan asioita kantapään kautta. Afrikassa työskennelleet kertovat yllätyksistään.
Sini Kuvaja
15.9.2005

Meitä oli kolmen hengen innokas mutta kokematon seurue hankevalmistelumatkalla. Kumppanilla oli kokemusta ulkomaisista rahoittajista, mutta suomalaiset olivat heille uusi tuttavuus. Matka sujui kaikin puolin mukavasti ja itsevarmoina emme huomanneet tarpeeksi painottaa sitä mahdollisuutta, että ulkoministeriö ei rahoittaisikaan hanketta. Tämä ajatus ei ollut edes käväissyt mielessämme, sillä ainahan meidän järjestömme oli hanketuen saanut ja raportointikin oli aina hoidettu mallikkaasti.

Viimeisenä päivänä hankematkalla teimme jo esisopimuksen kumppanin kanssa. Siellä oli kohta, että yhteistyö varmistuu vasta rahoituspäätöksen tultua, mutta ohitimme sen kohdan "lähinnä muodollisena" ja "näin ei siis ole koskaan käynyt". Voitte varmasti arvata kuinka kävi! Hämmästys oli suuri niin täällä kuin kumppaninkin päässä, kun jo varmana pidetty yhteistyö tyssäsikin ulkoministeriön kielteiseen rahoituspäätökseen. Kumppani syytti meitä takeettomista lupauksista, emmekä me voineet kuin ihmetellä tilannetta. Onni onnettomuudessa oli, että sinä vuonna UM rahoitti hankkeita lisärahoituskierroksella, ja siihen meidän hankkeemme mahtui mukaan. Huonosti alkanut yhteistyö ei kuitenkaan luonut parasta mahdollista pohjaa kumppanuuden rakentamiselle.

Tapasin ensimmäistä kertaa joukon somalialaisia miehiä. Menin reippaasti käsi ojossa tervehtimään. Yksi miehistä kieltäytyi kuitenkin kättelemästä selittäen, ettei heillä ole tapana kätellä naisia. Harmistuneena harkitsin mielenosoituksellista marssia ulos ovesta. Nielin kuitenkin kiukkuni, ja yritin keskittyä työhön, jota meidän piti aloittaa yhdessä.

Olin kymmenkunta vuotta sitten mukana valitsemassa kehitysapukohdetta isohkolle suomalaiselle järjestölle. Kehitysyhteistyö oli vain pieni osa järjestön toimintaa, ja kohteen valintaa valmisteli vapaaehtoisryhmä. Saimme käsiteltäväksemme afrikkalaisen hanke-ehdotuksen, joka aiheensa puolesta olisi hyvin sopinut järjestön tuettavaksi. Hankkeen budjettia lukiessamme kuitenkin kauhistuimme. Meistä näytti siltä, ettei hankkeessa tehtäisi juuri muuta kuin matkusteltaisi pitkin maakuntaa.

Myöhemmin päädyin vuosiksi töihin kyseiselle alueelle. Hylkäämämme hanke muistui mieleen, kun olin itse suunnittelemassa hanketta, jossa melkoinen osa kuluista budjetoitiin matkoihin paikallistasolla. Hankkeen kannalta oli tärkeää saada tieto ja kokemus leviämään kylästä toiseen, mutta suurin osa paikallisten järjestöjen jäsenistä oli lukutaidottomia. Puhelinlinjat eivät tähän maaseudun kolkkaan yltäneet, ja postilaitos oli lähinnä huhu. Tieto ja uusi oppi saatiin kulkemaan kylästä toiseen vain ihmisten mukana. Riittävä määrä rahaa kylästä toiseen matkustamista varten osoittautui ehdottomaksi edellytykseksi onnistuneelle hankkeelle.

Kun asiat menee puihin ja kaikki raivostuttaa, huuto ei ole hyvä mutta parempi kuitenkin kuin itku. Itku ainakin tansanialaisella työpaikalla saa kaikkien pasmat sekaisin.

Sambiassa ollessani puheilleni tuli nuori mies, joka kertoi, että hänen edustamansa nuorisojärjestö haluaisi kovasti saada yhteistyökumppanin Suomesta. Lupasin kertoa heidän järjestöstään suomalaisille järjestöille ja välitinkin viestiä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että minun olisi pitänyt itse tietää järjestöstä jotakin ennen kuin "suosittelen" sitä muille. Viestini vastaanottajat varmaan kuvittelivat, että tunsin järjestön. Myös sambialainen mies sai vääriä odotuksia, kun lupasin välittää hänen viestinsä ja kyseli minulta päivittäin, joko olen löytänyt heille suomalaisen rahoittajan. Mies oli hyvin pettynyt kun sellaista ei löytynyt.

Matkattiin Afrikassa pakolaisleirille pikkukoneella. Kun oli oltu hetki ilmassa, tuli valtava pissahätä. Kone ei ollut maailman pienin ja vessakin näytti olevan peräosassa. Niinpä sitä kohti. Vessa oli kuitenkin täynnä kaikenlaista rompetta ja rahtitavaraa, eikä sitä oltu käytetty hetkeen helpotustarkoitukseen.

Palasin paikalleni paljastamaan tilanteen paikalliselle nuorelle matkakumppanilleni. Itsellä ei ollut paljon vaihtoehtoja mielessä ja lentokoneen laskeutumispaikka oli aivan liian kaukana.

Kollegan neuvosta otin muovisia oksennuspusseja, pari päällekkäin ja siirryimme käytävän takaosaan. Onneksi oli monikäyttöinen kahden metrin kangaskappale mukana. Kollega piti kangasta näkösuojana ja minä tähtäsin pieneen pussiin. Onneksi kone lensi tasaisesti. Pilotti katseli uteliaana peilistä. Muut matkustajat yrittivät kohteliaasti keskittyä päivän aviisiin. Kun oli rullattu ruohokentälle, pussit viskattiin kuivaan pöpelikköön. Poistuimme vikkelästi meitä odottavaan Toyotaan.

Suomalainen kohtelias tapa luottaa siihen, että asia hoidetaan, kun siitä on kerran sovittu, ei monestikaan maailmalla toimi. Opin, että on kuitenkin virhe myös alkaa itse tehdä toisen työt, koska sitten ne saa tehdä yksin siitä eteenpäinkin ja toisaalta se on epäluottamuslausekin toiselle.

Olen silloin tällöin kuullut valitettavan, että kehitysyhteistyötä vaivaa "kuivan kauden syndrooma". Sillä viitataan yleensä siihen, että hankkeiden suunnitteluun ja seurantaan liittyvät, rahoittajan tekemät matkat ajoitetaan yleensä parhaaseen matkustuskauteen. Kuivalla kaudella huonokuntoinenkin savitie on ajettavassa kunnossa, ja savilattiainen talo vaikuttaa asumukselta, jossa voisi itsekin tovin viettää. Ainakin kylistä saa kauniita kuvia.

Hankkeiden raportointi ei vain aina ajoitu siihen samaan helpon matkustamisen kuivaan kauteen. Olen kerran yrittänyt vierailla aivan afrikkalaisen pääkaupungin kyljessä olleessa lastenkodissa sadekauden lopulla. Kunnon autostakaan ei ollut apua, kun asvaltin loppuessa kuivalta kaudelta tutun tien paikalla oli vain silmänkantamattomiin jatkuva mutavelli. Kuivallakin kaudella tien kuopat piti tuntea, jos halusi päästä kahden kilometrin matkan lastenkodille autoa hajottamatta. Sillä kertaa raportin saaminen jäi odottamaan joko kuivaa kautta tai sitä, että joku urhea kahlaisi puolireiteen ulottuvassa mudassa asvalttitielle asti.

Kuulostaako tutulta? Kerro kantapään kautta opitusta muillekin. Lähetä lyhyt tarinasi kirahvipostin toimitukseen osoitteella sini.kuvaja@kepa.fi