Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Köyhyyden ja kehityksen mittarit ohjaavat apupäätöksiä

Suomen ja EU:n avun vetäminen keskituloisista maista on pelättyä vähemmän dramaattista, vaikka osa perinteisistä vastaanottajamaista kuten Peru ja Vietnam ovat leikkauslistalla. Kehittyvät kehityksen mittarit voivat auttaa paremmin löytämään avun tarvitsijat tulevaisuudessa.
Esa Salminen
17.1.2012

Suomi ja EU aikovat keskittää kehitysapuaan maailman köyhimmille maille. Se tarkoittaa uusien yhteistyömuotojen keksimistä niin sanottujen keskituloisten maiden kanssa, välillä myös yhteistyön hiipumista.

Kansalaisjärjestöt ovat ajaneet köyhiin maihin keskittymistä jo pitkään, koska apu melko varakkaille maille palvelee usein avunantajien kaupallisia intressejä.

Vuosien saatossa maailman köyhyys on kuitenkin muuttunut, kun joukko suuriväestöisiä köyhiä maita on vaurastunut, mutta niissä tasa-arvo ja tulonjako ovat edelleen merkittäviä ongelmia.

Nykyään onkin jo niin, että valtaosa köyhistä ihmisistä asuu muualla kuin kaikista köyhimmissä maissa.

Uusi tilanne herättää kysymään, miten apua kannattaisi jatkossa suunnata, että äärimmäinen köyhyys poistuisi?

Yhden ratkaisun kohdentamispulmaan saattavat tuoda yhä tarkemmat ja monipuolisemmat tavat mitata köyhyyttä ja kehitystä.

"Keskituloisista vetäytyminen" ei niin dramaattista kuin luulisi

Maiden varallisuutta mitataan yleisesti bruttokansantulolla: Maailmanpankin ylläpitämässä listassa maat jakautuvat neljään tuloluokkaan: matalan tulotason, alemman keskitulon, ylemmän keskitulon ja korkean tulotason maihin. Näistä kolme alinta kategoriaa kelpaavat teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n silmissä virallisen kehitysavun vastaanottajiksi.

Monet tahot — Suomen kehityspoliittisen ohjelman luonnoksesta YK:n kestävän kehityksen kokouksen loppuasiakirjaan — kuitenkin myöntävät, ettei bruttokansantulo ole kovin hyvä mittari kuvaamaan maan kehitystä. Esimerkiksi monet Afrikan uusista öljymaista saavat huomattavia lisätuloja kansantulotilastoihinsa ilman, että se vaikuttaa kehitykseen juurikaan.

OECD onkin ottanut Maailmanpankin listan tueksi YK:n kehitysjärjestö UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksin, jossa huomioidaan kansantulon lisäksi koulutus- ja terveysmittareita.

OECD:n oma kehitysmaalista jakautuu neljään osaan: vähiten kehittyneet maat, muut matalan tulotason maat, alemman keskitulon maat ja ylemmän keskitulon maat.

Jako on hieman harhaanjohtava, koska se antaa ymmärtää, että vähiten kehittyneet maat olisivat automaattisesti matalan tulotason maita. Näin ei ole, vaan noin kolmannes vähiten kehittyneistä maista on kansantulonsa perusteella keskituloisia.

Avunantajien silmissä ne pysyvät kuitenkin vähiten kehittyneiden maiden joukossa, ja niitä kohdellaan kuin matalatuloisia. Eli kun Euroopan unioni ja Suomi puhuvat vetäytyvänsä keskituloisten maiden kehitysavusta, se tarkoittaa niitä keskituloisia, jotka eivät ole vähiten kehittyneitä maita, ei kaikkia "oikeasti" keskituloisia maita.

Näin esimerkiksi Sambia on "turvassa", vaikka sen kansantulo onkin kasvanut viime vuonna keskituloisuuden rajan ylitse.

Leikkauslistalla on kuitenkin joukko "perinteisiä" kehitysavun saajia, kuten alemman keskitulon Bolivia, Guatemala, Intia, Filippiinit ja Vietnam. Ylemmän keskitulon kategoriassa ovat esimerkiksi Albania, Brasilia, Kiina, Kolumbia, Namibia, Peru, Thaimaa, Turkki ja Venezuela.

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvien maiden kanssa Suomi ei uuden kehityspoliittisen ohjelman luonnoksen mukaan suuntaa "käynnissä olevien toimintojen päättyessä etenkään kahdenvälistä hanke- ja ohjelmamuotoista kehitysyhteistyötä".

Maailmanpankin, OECD:n ja UNDP:n lisäksi kehitysmaille pehmeitä lainoja antavalla Maailmanpankin IDA-siivellä on oma maalistansa, joka pohjautuu kansantulon lisäksi maiden pääsyyn kansainvälisille rahoitusmarkkinoille sekä erikoissääntöön pienille saarivaltioille. Se on "köyhyyslistoista" laajin: kun Maailmanpankin bruttokansantulon mukaan lasketun matalan tulotason maita on 35 ja UNDP:n määrittelemiä vähiten kehittyneitä 48, on IDA-listassa 81 maata.

Listat eivät ole täysin identtiset eri lähteissä, sillä UNDP ja Maailmanpankki päivittävät listansa vuosittain, OECD kolmen vuoden välein.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kasvuennusteisiin pohjaten ajatushautomo CGD:n (Centre for Global Development) tutkijat arvioivat, että vuoteen 2025 mennessä kaikki paitsi 20 maata on noussut kansantulon perusteella keskituloisten kategoriaan. Lopuista valtaosa on hauraita valtioita. Se ei tarkoita vähiten kehittyneiden määrän yhtä dramaattista vähenemistä, koska vaurastuminen ei johda nopeasti tai edes välttämättä ollenkaan köyhyyden vähenemiseen.

Kategoriasta toiseen siirtyminen voi olla vakava paikka

Tuoreessa Suomen kehityspoliittisen ohjelman luonnoksessa sanotaan, että Suomi siirtyy asteittain muihin yhteistyön muotoihin alemman keskitulon maaksi nousseen Vietnamin kanssa.

"Pääkumppanimaiden valintaan vaikuttavat toki muutkin seikat kuin sen tai tämän tilaston ja luokittelun perusteet", selventää kehityspoliittista ohjelmaa kirjoittanut Iina Soiri ulkoministeriöstä.

"Yleisenä tavoitteena on keskittyminen köyhimpiin maihin nimenomaan Afrikassa ja Aasiassa, ja kumppanien valintaan vaikuttaa myös, missä avun tarve on (vielä) suuri ja Suomella on mahdollisuus tehdä mielekästä kehitystyötä aikaisemman työn, maatuntemuksensa ja läsnäolonsa avulla."

Soirin mukaan kehityspoliittista ohjelmaa valmisteltaessa johtopäätös oli, että nimenomaan Vietnamin suhteen uudentyyppiselle yhteistyölle voisi olla tilausta sen nopean talouskasvun ja keskituloiseksi maaksi tulemisen tähden.

Yksittäisille maille kategoriasta toiseen siirtyminen voi tarkoittaa dramaattista muutosta. Ghana sai tuta sen melko äskettäin, kun se tarkisti vuonna 2010 tapaa, jolla se laskee bruttokansantulonsa. Kansainvälisen pankkisektorin lisäksi telekommunikaatioalan oletettua suurempi koko yllätti kaikki, ja maan bruttokansantulo hypähti yhdessä yössä 15,7 miljardista dollarista 25,6 miljardiin. Se on 63 prosentin kasvu maassa, joka on yksi Afrikan tutkituimpia — mikä kuvaa hyvin sitä, kuinka monimutkaista bruttokansantuloa on arvioida.

Muutos sai Ghanan "valmistumaan" Maailmanpankin IDA-ohjelmasta (mikä ei tosin vielä näy IDA-taulukossa) ja sai sen matalakorkoiset lainat erääntymään selvästi aiottua aiemmin — vaikka ainoa, mikä maassa oli muuttunut, oli yksi laskukaava.

Kansantulon ja elinajanodotteen kasvu nostivat Ghanan vuoden 2011 inhimillisen kehityksen raportissa pois myös vähiten kehittyneiden maiden joukosta, mikä vaikuttaa maan saamaan kehitysapuun.

Tarkempiakin mittareita jo olemassa

YK:n kehitysohjelman UNDP:n reilut kaksikymmentä vuotta sitten kehittämä inhimillisen kehityksen indeksi ottaa kansantulon lisäksi huomioon elinajanodotteen ja koulutustason ja määrittää siis OECD:nkin käyttämän vähiten kehittyneiden maiden kategorian.

Vuonna 2010 UNDP esitteli kolme uutta, entistä tarkempaa indeksiä: tasa-arvokorjatun inhimillisen kehityksen indeksin IHDI:n, joka ottaa huomioon hyvinvoinnin jakautumisen kunkin maan sisällä; sukupuolten välisen tasa-arvoindeksin GII:n sekä moniulotteisen köyhyyden indeksin MPI:n, jonka avulla arvioidaan aiempaa paljon tarkemmin ihmisten elintasoa, koulutusta ja terveyttä.

Vuoden 2011 inhimillisen kehityksen raportissa UNDP esitteli, kuinka MPI:tä voidaan käyttää arvioimaan kehityksen eri osa-alueiden ja kasvihuonekaasupäästöjen suhdetta.

Nämä uudet mittarit eivät kata aivan kaikkia maailman maita, koska luotettavaa tietoa ei ole joka maasta saatavilla.

Paremmat mittarit, osuvammat toimet

Tarkemmat mittarit ja maakohtainen tarkastelu auttavat kehityspolitiikan tekijöitä toimimaan erilaisissa ympäristöissä.

Centre for Global Development -ajatushautomon tutkijat Andy Sumner ja Amanda Glassman huomauttivat Guardianin blogissa 2. tammikuuta, että tulon- ja kehityksen jakautuminen keskituloisissa maissa on erittäin suurta.

"Suurin osa isoista keskituloisista maista koostuu pienestä määrästä keskituloisia alueita, joita matalatuloiset alueet ympäröivät. Esimerkiksi henkeä kohden lasketut tulot monessa Intian osavaltiossa ovat Saharan eteläpuolisen Afrikan luokkaa", he kirjoittavat.

Monissa keskusjohtoisissa kehitysmaissa varallisuus on hyvin keskittynyttä metropolialueille. Yhä hienosyisemmät kehitys- ja köyhyysmittarit voivat auttaa toiminta-alueiden tunnistamista tällaisissa monimutkaisissa maissa.

Uudenlaisia tapoja toimia keskituloisten maiden kanssa voisivat Sumnerin ja Glassmanin mukaan olla esimerkiksi terveysosuuskuntien perustaminen, jotta esimerkiksi rokotteiden ja hyttysverkkojen yksikköhinnat saataisiin alemmaksi hankintoja keskittämällä, entistä parempien syntyvyyden ja kuolleisuuden mittaamismenetelmien kehittäminen, ajatushautomojen ja vahtikoirajärjestöjen tukeminen ja vaikkapa nousevien keskiluokkien valistaminen siitä, miten veronmaksaminen voi koitua kaikkien eduksi.

UNDP:n inhimillisen kehityksen mittari nousee yhä tärkeämpään asemaan, kun avunantajat kohdentavat apuaan aikaisempaa voimakkaammin sen mukaisesti määriteltyihin vähiten kehittyneisiin maihin.

Samaan aikaan avunantajat korostavat tarvetta yhä paremmille köyhyysmittareille. Ehkä tulevina vuosina näemme siis yhä hienosyisempiä kategorioita, joiden mukaan kehitysapua kohdennetaan paitsi erityyppisille maille, myös maiden sisällä, jotta apu yhä aidommin löytää maailman köyhät ihmiset.