Uutinen

Köyhyydellä on monet kasvot

Olli Tammilehto kritisoi tuoreessa raportissaan yksipuolista tapaa, jolla köyhyyttä maailmassa mitataan. Myös lääkkeet ovat väärät: talouskasvu ei tepsi kaikkiin vaivoihin.
Eija Palosuo
5.3.2003

Globalisaatiota ja köyhyyttä käsittelevä keskustelu koskee yleensä vain yhtä köyhyyden ulottuvuuksista: tulo- ja kulutusköyhyyttä, kirjoittaa tutkija Olli Tammilehto helmikuun lopulla julkaistussa raportissaan Globalisation and Dimensions of Poverty. Myös argumentointi globalisaation puolesta ja sitä vastaan on usein sidoksissa köyhyyden taloudellisiin määritelmiin: puolustajat vetoavat bruttokansantuotteen yleiseen kasvuun, vastustajat muistuttavat ruoan kallistuvat ja työttömyyden kasvavan.

Maailmanpankki luokittelee absoluuttisen köyhiksi alle dollarin päivätuloilla elävät. Tammilehdon mukaan mittari on harhaanjohtava, koska siinä ei oteta huomioon esimerkiksi julkisten tai yhteisöllisten palvelujen merkitystä vähävaraisille. Se ei myöskään kerro mitään terveydestä, vallan puutteesta tai turvattomuudesta.

Köyhyyden monista ulottuvuuksista kenties kaikkein vähimmälle huomiolle on jäänyt sosiokulttuurinen köyhyys. OECD:n mukaan sillä tarkoitetaan kykenemättömyyttä "osallistua jonkin yhteisön toimintaan sen arvostettuna jäsenenä". Köyhissä maissa konkreettisen yhteisön - esimerkiksi suvun, naapuruston, etnisen tai uskonnollisen ryhmän - merkitys identiteetille ja omanarvontunnolle on suurempi kuin teollisuusmaissa, joissa "kuvitteelliset yhteisöt" - esimerkiksi sosiaaliluokka, kansakunta, kuluttajaryhmä tai globaali yhteisö - ovat osittain korvanneet konkreettiset yhteisöt viitekehyksenä.

Globalisaatio heikentää Tammilehdon mukaan konkreettisia yhteisöjä ja vahvistaa kuvitteellisia. Rikkaille ja keskituloisille tämä ei ole ongelma: työskennellessään eri alojen ammattilaisina ja hankkiessaan status-esineitä he voivat tuntea itsensä arvokkaiksi myös kansallis- tai globaaliyhteisön jäseninä. Köyhien tilanne on kuitenkin toinen. Kaupallinen mielikuvien tuotanto mainosten ja viihteen muodossa tavoittaa köyhät yhtä hyvin kuin rikkaat, mutta köyhillä ei ole mahdollisuuksia rakentaa identiteettiään osana kuluttajayhteisöä. Sosiaalinen stigma ja nöyryytys ovatkin Tammilehdon mukaan oleellinen osa köyhien kärsimystä.

Yhteiset resurssit avainasemassa



Kulutuskulttuurista ja talouskeskeisestä ajattelusta seuraa paradoksi: kuta rikkaampia olemme, sitä enemmän esiintyy myös niukkuutta, sillä globalisaatio muuttaa tarpeita ja köyhyyden luonnetta. Monet paikallisyhteisöt, joiden asuinseuduilta luonnonvaroja ei ole tuhottu tai riistetty, joilla on riittävästi ruokaa ja suojaa ja joissa yhteisöllinen kulttuuri voi hyvin, voivat Tammilehdon mukaan olla ainakin yhtä hyviä paikkoja elää kuin kaupungit rikkaissa maissa. Globalisaation seurauksena monista lähtökohtaisesti hyvinvoivista paikallisyhteisön jäsenistä tulee kuitenkin globaaliyhteisön kärsiviä jäseniä.

Oleellisempaa kuin rahan siirrot vallitsevassa talousjärjestelmässä ovat Tammilehdon mielestä kysymykset vallasta. Harvoille kasautuvan rikkauden ohella huomio pitää kohdistaa yhteisen vaurauden (common wealth) hallinnointiin, jota edustavat esimerkiksi yhteismaat ja -alueet, valtameret ja suuri osa metsistä, luonnon monimuotoisuus, maapallon ilmastojärjestelmä, julkiset tilat kaupungeissa, julkiset kirjastot, koulut ja sairaalat sekä tieteellinen ja perinnetieto. Millainen olisi vaihtoehtoinen, yhteisvauraudelle perustuva yhteiskunta, jossa äärimmäistä köyhyyttä ei esiintyisi?

Aluksi olisi syytä kartoittaa yhteisten resurssien historia ja nykytila omalla maaperällämme ja tutkia sen suhdetta köyhyyteen niin Pohjoisessa kuin Etelässä, arvelee Tammilehto. Silloin ehkä huomattaisiin, etteivät muutosta kaipaa vain Etelän köyhät, vaan kyseessä on yhteinen taistelu yhteisiä uhkia vastaan.