nainen seisoo leipiä taustallaan
38-vuotias kenialainen Lina Limo perusti leipää ja välipaloja tarjoavan kioskin saamaansa mikrolainan turvin.
Kuva:
Hodag
Uutistausta

Köyhät halutaan rahoituspalvelujen piiriin – köyhyyden syitä ne eivät kuitenkaan poista

Ensin tulivat mikrolainat, sitten finanssiosallisuus. Nyt rahoituspalveluja yritetään viedä uuden teknologian avulla kaikkialle. Fintech-yritysten datan keräykseen liittyy kuitenkin suuria eettisiä kysymyksiä.
Anni Piiroinen
3.10.2018

Rahoituspalveluja on viime vuosikymmenen aikana yritetty tuoda yhä voimakkaammin kaikkien ihmisten ulottuville. Uutena kehityspoliittisena tavoitteena on maailmanlaajuinen finanssiosallisuus (financial inclusion), eli rahoituspalvelujen tuominen niille 1,7 miljardille ihmiselle, jotka ovat nykyisin virallisten rahoituspalvelujen ulkopuolella.

Finanssiosallisuus edellyttää monipuolisten rahoituspalvelujen tarjoamista ihmisille, jotka viralliset rahoituslaitokset ovat usein sivuuttaneet. Näihin palveluihin kuuluvat säästäminen, lainaaminen, maksaminen, rahan siirtäminen ja vakuutukset. Ilmiöstä on käytetty suomeksi myös termiä taloudellinen osallisuus, mutta kyse on nimenomaan rahoituspalveluista, ei laajasta taloudellisesta osallisuudesta.

Odotukset finanssiosallisuuden vaikutuksista ovat korkealla. Monet vakuuttavat sen tukevan keskeisiä kehitystavoitteita kuten taloudellista kasvua, köyhyyden vähentämistä, tasa-arvoista tulonjakoa, sukupuolten välistä tasa-arvoa, hyvinvointia sekä köyhien voimaantumista.

Finanssiosallisuuden puolestapuhujat näkevät sen välttämättömänä osana kestävää kehitystä, ja se on mainittu myös YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa keinona vähentää köyhyyttä ja nälkää.

“Finanssiosallisuus on joka puolella tarinana, ratkaisuna ja projektina. Jokaisella kehitysyhteistyön osa-alueella väitetään, että finanssiosallisuus on puuttuva pala, joka tulee laittamaan asiat järjestykseen”, sanoo aiheeseen perehtynyt tutkija Sally Brooks Yorkin yliopistosta.

Finanssiosallisuutta on peräänkuuluttanut laaja joukko toimijoita, mukaan lukien Maailmanpankki, Bill and Melinda Gates Foundation, Better than Cash Alliance, MasterCard Foundation ja useat yksityiset yritykset.

Yli 90 kehittyvää maata on liittynyt Alliance for Financial Inclusion -verkostoon, joka pyrkii auttamaan jäseniään toteuttamaan finanssiosallisuutta tukevaa politiikkaa. Kirjavaan joukkoon on liittynyt lisäksi rahoitusteknologioita tarjoavia fintech-yrityksiä.

Monet kehitysrahoittajamaat ovat alkaneet kannattaa finanssiosallisuutta, niin myös Suomi. Finnfund on sijoittanut useisiin ulkomaisiin rahoitustoimijoihin, jotka ovat sitoutuneet finanssiosallisuuden tukemiseen.

Finnpartnershipin kautta rahoitusta on myönnetty fintech-järjestelmiä tukeville ja hyödyntäville suomalaisille yrityksille, jotka toimivat kehittyvissä maissa.

“Fintech ja finanssiosallisuus ovat tämänhetkisiä trendejä kehitysohjelmissa. Suomen hallitus ja sen tukemat suomalaiset yritykset liittyvät odotetusti joukkoon”, sanoo Bonn Juego, kehitysmaatutkimuksen tutkijatohtori Jyväskylän yliopistosta.

Juuret mikrolainoissa

Ajatus köyhiä hyödyttävistä rahoituspalveluista ei sinänsä ole uusi. Muhammad Yunus popularisoi ajatuksen mikrolainoista kokeiltuaan niitä Bangladeshissa 1970-luvulla. Yunusin tätä nykyä kuuluisa idea oli tarjota pieniä lainoja köyhille ihmisille, etenkin naisille, sijoitettavaksi heidän yritystoimintaansa.

Tällä tavalla ihmiset pystyisivät kasvattamaan omia tulojaan ja luomaan toimeentuloa myös muille ihmisille. Heidän ei myöskään tarvitsisi enää turvautua perinteisiin koronkiskureihin, jotka velottivat lainoistaan suuria korkoja.

Mikrolainat nousivat suureen suosioon seuraavien vuosikymmenten aikana, kuten Milford Bateman kuvailee kirjassaan Why Doesn’t Microfinance Work? 1990-luvulla keskeiset kehityspoliittiset toimijat kuten USAID ja Maailmanpankki peräänkuuluttivat uudenlaista mikrorahoitusta, jota tarjoaisivat tavallisten voittoa tavoittelevien yritysten tapaan toimivat mikrorahoituslaitokset.

Mikrolainat muuttuivat pienestä, julkisesta kehitysrahoituksesta riippuvaisesta ja kansalaisjärjestöjen johtamasta projektista kaupallisesti kannattavaksi järjestelmäksi.

“Mikrorahoitus muuttui kansalaisjärjestöjen projektista liiketoiminnaksi. Näistä yrityksistä tuli yhä enemmän yritysmäisiä, kunnes ne olivat valmiita liittymään kansainvälisille markkinoille”, Brooks muistelee.

Mikrorahoitus tuli yhä enemmän osaksi tavallisia rahoitusmarkkinoita. Artikkelissa The Financialization of Micro-Credit Rob Aitken kuvailee mikrolainaajien ja heitä ympäröivien verkostojen tuomista rahoitusmarkkinoille niin, että niistä tuli kannattavia sijoituskohteita voittoa tavoitteleville sijoittajille.

Uudet rahoitustoimijat ja -tekniikat kuten mikroluottojen sijoitusrahastot ja mikroluottojen arvopaperistaminen yhdistivät voittoa etsivät sijoittajat köyhiin mikrolainaajiin ennennäkemättömällä tavalla kehitysyhteistyön nimissä.

Uudistusten vauhdittamana mikrorahoitus kasvoi uusiin ulottuvuuksiin 2000-luvun alussa. Vuosien 2004 ja 2006 välillä lainaaminen nousi nopeasti 12,2 miljardista dollarista 25,6 miljardiin dollariin, Philip Mader kirjoittaa kirjassaan The Political Economy of Microfinance.

Uusia mikrorahoitusrahastoja perustettiin ahkerasti ja mikrolainojen sijoitusrahastot laajensivat portfolioitaan. YK julisti vuoden 2005 virallisesti mikroluottojen vuodeksi, ja 2006 Yunus ja Grameen Bank saivat Nobelin rauhanpalkinnon “ponnisteluistaan luoda taloudellista ja sosiaalista kehitystä alhaalta käsin”.

Mikrolainat kohtasivat kritiikkiaallon

2000-luvun aikana mikrolainat saivat kuitenkin osakseen paljon arvostelua. Ilmiötä ruohonjuuritasolla seuranneet ihmiset (kuten Thomas W. Dichter artikkelissaan Hype and Hope: The Worrisome State of the Microcredit Movement (pdf)) raportoivat, että mikrolainat eivät oikeasti auttaneet ihmisiä nousemaan köyhyydestä.

Tämä johtui esimerkiksi siitä, että yritystoimintaa oli hankalaa laajentaa kysynnän puutteen vuoksi ja että lainoja käytettiin kulutukseen, ei yritystoimintaan. Erityisesti kaikkein köyhimpien oli vaikea hyötyä lainoista, jotka saattoivat olla jopa haitallisia heille korkeiden korkoprosenttien vuoksi.

Vuonna 2011 kattava raportti, What is the evidence of the impact of microfinance on the well-being of poor people? (pdf), tarkasteli olemassa olevaa tutkimusaineistoa mikrolainoista eikä löytänyt luotettavia todisteita niiden kehitysvaikutuksista. Raportissa todettiin, että “mikrorahoitusilmiö” oli pääosin rakennettu olemattomille perusteille.

Samaan aikaan alkoi tulla selväksi, minkälaisia varjopuolia mikrolainojen kaupallistumiseen liittyi. Vuonna 2007 Meksikon suurimman mikrolainapankin, Banco Compartamosin, listautuminen pörssiin ensimmäistä kertaa paljasti valtavan eriarvoisuuden ja riiston, joka vaivasi osaa alan toimijoista.

Pankki oli veloittanut asiakkailtaan erittäin korkeita korkoja (jopa yli 100 prosenttia) samalla, kun se oli tehnyt suurta liikevoittoa ja palkinnut johtajansa ruhtinaallisesti. Listautumisannistaan se nettosi huimat 473,9 miljoonan dollaria.

Toinen takaisku tuli vuonna 2010, kun kymmenet vaikeasti velkaantuneet maanviljelijät tekivät itsemurhan Andhra Pradeshin osavaltiossa Intiassa. Andra Pradesh oli aiemmin tunnettu mikrorahoituksen mekkana, mutta nyt mikrorahoituslaitosten maine sai vakavan kolauksen. Ne alettiin nähdä perinteisinä koronkiskureina, jotka pyrkivät rikastumaan köyhien kustannuksella.

Finanssiosallisuus: mikrorahoituksen uusi elämä

Kasvava kritiikki ei kuitenkaan hidastanut mikrorahoituksen kasvua. Mikrorahoitusagenda todisti sinnikkyytensä finanssikriisin jälkimainingeissa, kun edes laaja kritiikki tai suurin finanssikriisi sitten 1930-luvun ei pystynyt horjuttamaan mikrorahoituksen asemaa. Sen sijaan finanssiosallisuudesta tuli kehitysyhteistyön uusi keskeinen paradigma.

“Juuri kun saimme yhä enemmän havaintoja, jotka näyttivät, kuinka vakavasti puutteellinen mikrorahoitusmalli oli, se keksi itsensä uudelleen finanssiosallisuutena”, Brooks selittää.

Hän kummastelee edelleen tapaa, jolla todisteet mikrorahoitusta vastaan on sivuutettu, sekä kehitysyhteistyön taipumusta unohtaa menneisyytensä.

“Tämä herättää kysymyksiä todisteiden roolista aikana, jolloin politiikan on oletettu perustuvan todisteisiin.”

Rahoituspalvelujen laajentamisen projekti ei ainoastaan selviytynyt vaan finanssiosallisuuden muodossa sen tavoitteet ovat laajentuneet. Enää ei pyritä tarjoamaan vain luottoa vaan monipuolista finanssiosallisuutta.

Mader selittää artikkelissaan Contesting Financial Inclusion, että köyhiltä ihmisiltä vaaditaan nyt paljon enemmän kuin ennen: heidän pitäisi käyttää monenlaisia rahoituspalveluja, parantaa taitojaan toimia rahoitusmarkkinoilla ja arvioida jatkuvasti ympäröiviä riskejä.

Finanssiosallisuus on innostanut mukaan myös uusia toimijoita. Mikrorahoituslaitosten lisäksi keskeisiksi toimijoiksi ovat tulleet esimerkiksi suuret pankit, teknologiayritykset ja mobiilioperaattorit, joille finanssiosallisuus tarjoaa uusia markkinoita ja liiketoimintamahdollisuuksia.

Nämä toimijat muodostavat monimutkaisia verkostoja kehitysyhteistyöinstituutioiden, valtioiden ja sijoittajien kanssa. Puhutaan siis jo aivan eri luokan projektista kuin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Digitaaliset raiteet paikoilleen

Tällä hetkellä finanssiosallisuutta ympäröivä kuhina liittyy pitkälti fintech-yritysten tarjoamiin uusiin rahoitusteknologioihin, jotka ovat olleet avainasemassa rahoituspalvelujen laajentamisessa.

Brooks on tutkinut fintechin nousua kehitysyhteistyössä. Hänen mukaansa todistamme parhaillaan, kuinka fintech-toimijat luovat uutta digitaalisten maksujen infrastruktuuria, jota Bill Gates on kutsunut “digitaalisiksi raiteiksi”. Siihen kuuluvat esimerkiksi mobiilimaksujärjestelmät, joissa ihmiset voivat lähettää rahaa toisilleen matkapuhelimien avulla.

Nämä digitaaliset maksujärjestelmät tietysti toimivat ainoastaan, jos ihmiset käyttävät niitä. Siksi ihmisiä on yhä enemmän kannustettu käyttämään digitaalisia maksuja käteisen sijaan. Esimerkiksi YK:n Better Than Cash Alliance pyrkii edistämään digitaalisten maksujärjestelmien käyttöönottoa osana finanssiosallisuutta.

“Käteistä pidetään jotenkin pimeänä rahana”, Brooks kuvailee.

Panokset tällaisessa siirtymässä ovat korkealla erityisesti niille yrityksille, jotka pystyvät hallitsemaan maksujärjestelmiä. Kun ihmisillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää digitaalisia maksujärjestelmiä, niistä on mahdollista rahastaa.

“Maksut saattavat olla hyvin pieniä, mutta siirtoja on paljon. Siinä on mahdollisuus ansaita paljon rahaa”, Brooks huomauttaa.

Digiteknologioita käytetään myös luottokelpoisuuden arviointiin tapauksissa, joissa ihmiset eivät ole ennen käyttäneet rahoituspalveluja. Artikkelissa The digital revolution in financial inclusion: International development in the fintech era Brooks ja Daniela Gabor kuvailevat, kuinka fintech-yritykset tallentavat käyttäytymisdataa rahoituspalvelujen potentiaalisista käyttäjistä. Yritykset luovat niin kutsuttuja digitaalisia jalanjälkiä, joiden avulla voidaan määrittää ihmisten luottokelpoisuutta.

Lisäksi fintech-yritykset voivat käyttää dataa kehottaakseen ihmisiä taloudelliseen vastuullisuuteen. Toisin sanoen digiteknologioista tulee hallitsemisen työkaluja.

Datan kerääminen ja käyttäminen tällä tavoin herättää kiperiä eettisiä kysymyksiä, etenkin kun yksityiset yritykset voivat tehdä siitä voittoa. Silti asiasta on tuskin keskusteltu julkisuudessa.

“Meidän pitäisi vähintäänkin pysähtyä ja sanoa: jos digitaalisten jalanjälkien myyminen tulee olemaan kannattavaa tulevaisuudessa, kuka maksaa siitä ja miksi?” Brooks sanoo.

Hän pyytää kiinnittämään huomiota siihen, kuka hallitsee datan keräystä ja tekee siitä rahaa. Jos keskeisessä roolissa ovat suuret ulkomaalaisomisteiset, monikansalliset rahoitusyhtiöt kuten Visa ja MasterCard, jotka ovat molemmat Better Than Cash Alliancen jäseniä, mitä hyötyjä paikalliselle yhteiskunnalle  paitsi rahoituspalvelujen laajeneminen  on datan myymisestä?

Artikkelissaan Left to Other Peoples’ Devices? A Political Economy Perspective on the Big Data Revolution in Development Laura Mann kehottaa ihmisiä pohtimaan huomattavasti tarkempaan, miten paikalliset ihmiset ja yhteiskunnat voisivat taloudellisesti ja poliittisesti hyötyä datansa keräämisestä.

Finanssiosallisuus ei pure köyhyyden rakenteisiin

Vaikka finanssiosallisuutta mainostetaan vastauksena suuriin kehityshaasteisiin, sen kannattajat puhuvat aiempaa vähemmän rahoituspalvelujen kyvystä nostaa ihmiset suoraan köyhyydestä. Maderin mukaan nyt painotetaan enemmän rahoituspalveluita työkaluina, joiden avulla ihmiset voivat paremmin hallita tämänhetkisiä varojaan.

“Finanssiosallisuuden toimijoiden uusi missio ei ole enää nostaa köyhien ihmisten tuloja vaan tarjota rahoitustyökaluja, joiden oletetaan auttavan heitä hallitsemaan rahojaan”, sanovat tutkija Vincent Guermond ja taloustieteilijä Ndongo Samba Sylla artikkelissaan When monetary coloniality meets 21st century finance: development in the franc zone.

Silti odotukset ovat korkealla. Rahoituspalvelujen avulla ihmisten pitäisi pystyä mukautumaan paremmin yllättäviin menoihin ja pärjäämään epäsäännöllisten tulojen kanssa sekä tekemään sijoituksia yritystoimintaan ja koulutukseen.

Todelliset vaikutukset näyttävät olevan huomattavasti vaatimattomampia. Tuoreen Gallup Global Financial Health Study -selvityksen mukaan rahoituspalvelujen käyttö ei korreloi selvästi ihmisten taloudellista turvaa eikä heidän kykyään hallita rahatilannettaan. Esimerkiksi Keniassa jo 82 prosentilla ihmisistä on jonkinlainen tili, mutta vain yhdeksän prosenttia tutkimuksen vastaajista oli taloudellisesti turvassa.

Myös makrotason vaikutukset taloudelliseen kasvuun ja tasa-arvoon ovat kyseenalaisia. Mader on huomauttanut, että finanssiosallisuuden perustelussa usein käytetyt tutkimukset talouskasvun ja rahoitussektorin yhteyksistä eivät tosiasiassa puhuneet lainkaan rahoituspalvelujen laajentamisesta köyhille vaan rahoitussektorista yleisesti.

Vaikka rahoituspalvelut voivat varmasti tuoda joitain hyötyjä ihmisille tekemällä esimerkiksi rahan siirtämisestä helpompaa ja antamalla enemmän vaihtoehtoja rahan käsittelyyn, hehkutus finanssiosallisuuden merkittävistä kehitysvaikutuksista vaikuttaa vähintäänkin liioitellulta.

Loppujen lopuksi kannattaa myös muistaa, mitä finanssiosallisuus ei tee. Gabor ja Brooks huomauttavat, että finanssiosallisuuden agenda ottaa muutoskohteekseen syrjäytyneiden ihmisten käytöksen yksilötasolla vaatimatta merkittäviä muutoksia niihin rakenteisiin, jotka heitä syrjäyttävät.

Eriarvoisuutta ja köyhyyttä tuottavat taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet saavat olla rauhassa.