Lapsi ja kerätyt luodit Pohjois-Darfurissa. Hyväntahtoisesta mutta sotilaallista ratkaisua ajaneesta kampanjasta oli jälkikäteen arvioituna enemmän hallaa kuin hyötyä sudanilaisille.
Kuva:
Albert Gonzalez Farran
UN Photo
Uutistausta

Kirja: Kony 2012 ja vahingollinen vaikuttamistyö

Vaikuttamistyö voi olla vahingollista, jos sitä ei tehdä hyvin. Tai ainakin tähän suuntaan viitataan tuoreessa kirjassa "Beyond Kony2012", joka analysoi Keski-Afrikan tilannetta ja pohtii kehityspoliittisen vaikuttamistyön kiemuroita.
Esa Salminen
25.4.2012

Vaikuttamistyö Darfurin kriisissä 2000-luvun puolessa välissä ei mennyt niin sanotusti putkeen. Miljoonat ihmiset ympäri maailman pöyristyivät viattomien ihmisten raiskauksista, murhista ja muista ihmisoikeusloukkauksista ja vaativat kansanmurhalle loppua.

Sotilaallista väliintuloa voimakkaasti ajanut kampanja hankaloitti diplomaattista neuvottelua Sudanin kanssa ja antoi Sudanin hallitukselle hyvän tekosyyn ajaa maasta kansalaisjärjestöt, jotka auttoivat kriisin uhreja muun muassa tarjoamalla ruokaa ja terveyspalveluja. Kampanjaväki ei keskimäärin koostunut Sudanin asiantuntijoista, eikä heidän kampanjansa helpottanut kriisin ratkaisua, vaan aiheutti lisäkärsimyksiä ihmisille, joita kampanja yritti auttaa.

Esimerkki on politiikan tutkija Laura Seayn artikkelista "Avoiding Badvocacy'" viime perjantaina julkaistussa kirjassa "Beyond Kony2012". Invisible children -järjestön lanseeraamana globaalina Kony-toimintapäivänä julkaistussa teoksessa lukuisat kehitysasiantuntijat pureutuvat ilmiöihin maailmaa puhuttaneen Stop Kony 2012 -kampanjan takana.

Kirjassa käydään läpi Kony-kampanjan herättämää kritiikkiä ja esitellään Keski-Afrikan kriisiä, jossa Joseph Konyn johtama "jumalan vastarinta-armeija" LRA on osallisena. Kiinnostavin anti löytyy kirjan loppupuolelta, jossa eri asiantuntijat ruotivat toimivaa ja ei-toimivaa vaikuttamistyötä.

Vaikuttamistyöstä voi olla haittaa

Huono vaikuttamistyö tekee enemmän haittaa kuin siitä on hyötyä, on Laura Seayn viesti. Jos hyvää tarkoittavat vaikuttajat maalaavat kuvan, joka ei vastaa todellisuutta, tai jos he tarjoavat ratkaisuja, jotka eivät todennäköisesti toimi, he saattavat vahingossa aiheuttaa lisää kärsimystä, niin kuin Darfurissa tapahtui.

Tätä voi välttää muutamallakin eri tavalla, Seay kirjoittaa.

Ensin pitää myöntää asioiden monimutkaisuus. Jos viestiä suurelle yleisölle yksinkertaistaessaan tulee yksinkertaistaneeksi myös ratkaisut, saattaa päätyä toimintaan, joka vahingoittaa siviilejä. Jos Joseph Konyn kiinniottaminen olisi yksinkertaisesti huomio- ja resurssikysymys, hän olisi ollut Haagissa jo kauan sitten.

Toiseksi pitää tehdä vastaanottajista toimijoita. "Valkoisten pelastajien" nostaminen valokeilaan on voimakas tehokeino, joka vetoaa tunteisiin. Se saa kuitenkin ihmiset Ugandassa ja Kongossa raivon partaalle: se tuo mieleen siirtomaa-ajat ja vahvistaa stereotypiaa afrikkalaisista avuttomina, passiivisina uhreina, jotka pitää pelastaa.

Niin kävi Kony2012-videollekin, kun sitä näytettiin Pohjois-Ugandassa. Ihmiset loukkaantuivat ja suuttuivat.

"Afrikkalaiset näissä yhteisöissä ovat kaikkea muuta kuin uhreja. He ovat johtajia", kirjoittaa Laura Seay. "Fiksumpi vaikuttamistyö tukee toimia, jotka vahvistavat paikallista johtajuutta eivätkä valloita näitä yhteisöjä ideoilla, jotka on keksitty tuhansien kilometrien päässä."

Kolmanneksi pitää tunnustaa omien toimien rajallisuus. Darfurin tapauksessa Yhdysvaltojen (ja muiden länsimaiden) painostus ei lopulta riittänyt kääntämään Sudanin hallituksen päätä. Kiinalla ja muilla mailla oli paljon enemmän painoarvoa. Darfurin epäonnistuminen jätti taakseen monia pettyneitä aktivisteja, jotka eivät enää uskoneet, että maailman ihmisoikeusrikkomuksia voidaan estää.

Eikö ole parempi tehdä edes jotain?

Kony-kriitikot ovat saaneet päälleen ryöpyn vastaväitteitä siitä, että eikö ole parempi tehdä edes jotakin.

Ei, vastaavat asiantuntijat — koska tällaisen ajatuksen takana on kuva passiivisista vastaanottajista, jotka odottelevat, että joku tulee pelastamaan.

Kansainvälisen terveydenhuollon ammattilainen Alanna Shaikh kirjoittaa siitä, kuinka köyhien aika on arvokkaampaa kuin rikkaiden: vapaa-aikaa ei juuri ole, ja ajanhukka on aina pois elannon hankkimisesta. Shaikhista kehityshankkeiden yhteydessä on väärin sanoa, että mikä tahansa apu on parempi kuin ei mikään, koska "ei mikään" ei ole lähtötaso. Pitää katsoa parantaako interventio lähtötilannetta, jossa ihmiset elävät monimutkaista ja rikasta elämää, jossa on paljon vastuita ja sosiaalisia suhteita.

Esimerkiksi monissa maissa naiset ovat mikrolainojen sijaan valinneet perinteiset koronkiskurit, sillä heillä ei ole ollut aikaa osallistua pienlainaryhmien toimintaan ja kaikkeen siihen kuuluvaan byrokratiaan. Koronkiskuri tulee kotiovelle.

Jos kehityshankkeen nimissä käyttää ihmisten aikaa kumppanuuskokouksiin, kohderyhmähaastatteluihin ja muuhun sellaiseen, on myös vastuuta: vähintään täytyy tehdä jotain, mikä on vastaanottajien mielestä relevanttia ja oikeasti toimivaa.

Tiedostaminen voi olla huono asia

"Nettisovellusten maailmassa on hankalaa saada ihmisten huomio kiinnittymään Youtube-videota pidemmäksi ajaksi, saati että heidät saataisiin toimimaan", kirjoittaa Alanna Shaikh.

"Jos pistät pystyyn korkean profiilin vaikuttamiskampanjan vaikkapa etsiäksesi ugandalaista sotapäällikköä, joka ei ole Ugandassa, olet käyttänyt Ugandan kiintiön ihmisten huomion kohteena pitkäksi aikaa. Ehkä jopa Afrikan kiintiön."

Sitä huomiota ei saisi Shaikhin mukaan heittää hukkaan.

Shaikh kertoo, että vaikuttamiskampanja voi perinteisesti mennä mönkään kahdella tavalla: joko se ei saa huomiota, tai sitten se ohjaa huomion johonkin, mikä ei toimi – niin kuin kävi Darfurissa.

"Puhutaan sitten huonosta kehityshankkeesta tai huonosta vaikuttamistyöstä, huonolaatuinen työ ei ole tyhjää parempi. Se vie asioita huonompaan suuntaan", kirjoittaa Shaikh. "Köyhät ja sorretut ihmiset, jotka kaipaavat apuamme, ovat myös planeetan kiireisimpiä ihmisiä."

Apuväsymyksen lisäksi maailma kärsii huomioväsymyksestä.

"Mitä enemmän huomiota vaikuttamistyö saa, sitä suurempi vastuu on tehdä sitä hyvin. Jos hanke on tunnetuin lapsisotilaiden käyttöä vastustava hanke maailmassa, olisi parempi laittaa silmäparit hyvään käyttöön, kun ne kerran on saanut käännettyä puoleensa."

Kony2012-kampanjan kannattajien huomio oli kuitenkin siirtynyt jo muualle ennen h-hetkeä: 20. huhtikuuta maailman kaupungit olisi pitänyt peittää "Cover the night" -tempauksessa Kony-julistein, mutta toiminta jäi vaisuksi. Lehtitiedot puhuvat flopista.

Tietoisuus on toisaalla hyvästä

Ei tiedon levittäminen kuitenkaan ole huono asia kirjan tekijöiden mukaan. Wronging Rights -blogia ylläpitävien tutkijoiden Kate Cronin-Furmanin ja Amanda Taubin mukaan olisi esimerkiksi hyvä, jos ihminen tietäisi, mitä hän tarkoittaa vedotessaan, että tehdään "jotain" kauheuksien lopettamiseksi.

On moraalisesti perusteltua, mutta vähän hankalaa sanoa vaikkapa näin: "Tuen sotilasoperaatiota Joseph Konyn kiinnisaamiseksi, koska uskon, että pitkän aikavälin hyödyt hänen vangitsemisestaan tai tappamisestaan ovat riittävän suuret mahdollisiin seurauksiin nähden, vaikka toiminta johtaakin lähes varmasti massiivisiin kostoiskuihin siviiliväestöä kohtaan ja LRA:n riveihin väkisin rekrytoitujen sotilaiden menehtymiseen taisteluissa."

Kony2012-kampanjan vetoomuksessa pyydetään maailman johtajia "tukemaan Afrikan unionin toimia logistisella avulla, jota tarvitaan Joseph Konyn ja hänen korkeimpien upseeriensa pidättämiseksi ja siviilien suojelemiseksi".

Tiedostavat lukijat huomaavat Cronin-Furmanin ja Taubin mukaan, että kyseessä on sama asia kuin yllä, mutta alemmassa tekstissä ei kerrota, että Konyn kiinnisaaminen edellyttää melkein varmasti LRA:n sotilaallista tappiota. Siviilien suojeleminen viittaa todellisuudessa 5000 miehen Afrikan unionin armeijan joukko-osaston tukemiseen, jotta he voivat jyrätä LRA:n.

Ilman taustatietoja vetoomuksen allekirjoittajat ovat kadehdittavassa asemassa: he tuntevat tekevänsä hyvää eivätkä voi kantaa vastuuta — koska miten he voisivat olla moraalisesti vastuussa, jos kukaan ei ole kertonut heille riskeistä?

Monissa asioissa valistuskampanjat ovat hyvästä. Esimerkiksi aidsin stigmaa vastaan käytävä kampanja voi suoraan parantaa sairastavien elämää.

Valistuskampanjat voivat olla myös hyödyllisiä, jos halutaan painostaa hallituksia lopettamaan esimerkiksi ihmisoikeuksien loukkaaminen. Se kuitenkin toimii vain, jos painostettavaa kohdetta kiinnostaa julkinen mielipide – ja LRA:ta tuskin kiinnostaa. Ulkopuolisten toimijoiden kuten Yhdysvaltojen keinot vaikuttaa toisissa maissa oleviin konflikteihin ovat rajalliset, eikä niillä useinkaan puututa konfliktien juuriin.

Mitä voi tehdä?

Hyvät aikomukset eivät riitä, summaa aktivisti Sam Menefee-Libey kirjan päätösartikkelissa. Muutamalla Facebook-tykkämisellä maailma ei muutu, mutta on paljon, mitä tämän ensimmäisen askeleen jälkeen voi tehdä.

"Työ tulisi aloittaa sellaisissa paikoissa, joissa voi olla strategiseksi hyödyksi ja joissa voi työskennellä niiden ihmisten kanssa, joiden ongelmien ylitse yritetään päästä", Menefee-Libey kirjoittaa.

Teollisuusmaiden kansalaisten ei välttämättä kannata suunnata poliittista työtään Keski-Afrikkaan, jos ei ole valmis viettämään alueella merkittävää aikaa. On monia hyviä länsimaisia ja erityisesti afrikkalaisia järjestöjä, joiden toimintaa voi tukea. Ne yleensä itse tietävät parhaiten, mihin poliittinen paine kannattaa kohdistaa.

"Meidän omissa yhteisöissämmekin on reilusti köyhyyttä, rasismia, poliittista vainoa ja epäoikeudenmukaisuutta, joihin pitää puuttua", Menefee-Libey muistuttaa. "Ja pitää myös tunnustaa, että meidän ulkopolitiikkamme (mennyt ja nykyinen) vaikuttaa ongelmiin, joita Uganda ja muut Keski-Afrikan maat, joiden alueella LRA toimii, kohtaavat."

Suomessakin toimintamahdollisuuksia löytyy kansalaisjärjestöistä ja -liikkeistä yllin kyllin.