Tutkija Charles Kennyn mielestä globaalissa talouskisassa kakkossija on ihan yhtä hyvä kuin ykkössijakin.
Kuva:
Center for Global Development
Uutistausta

Kirja: Kehitysmaista tulee teollisuusmaita rikkaampia

Yhdysvaltalaisen ajatushautomon tutkija kehottaa länsimaita demokratisoimaan globaalia hallintaa ennen kuin nykyiset nousevat taloudet ottavat vallan.
Jukka Aronen
28.3.2014

Yhdysvalloissa on viime vuosina keskusteltu paljon siitä, miten maan poliittinen vääntövoima kansainvälisellä areenalla on vähentynyt ja talous kutistunut suhteessa Kiinaan, Intiaan ja muihin nouseviin talouksiin.

Tuoreessa YouGov-kyselyssä 60 prosenttia kansasta haluaisi mieluummin tilanteen, jossa Yhdysvaltain talous kasvaisi vain 10 prosenttia, mutta olisi yhä suurempi kuin Kiinan talous, kuin sen, että talous kaksinkertaistuisi mutta jäisi Kiinaa pienemmäksi.

Kehitystutkija Charles Kenny lähestyy tätä yhdysvaltalaisten suuruuskompleksia kokonaisen kirjan voimin. Hän lohduttaa lukijoita toteamalla, että - kyllä - tulevaisuudessa nykyiset kehitysmaat ajavat teollisuusmaista ohi, mutta asiassa ei ole mitään pelättävää, kunhan Yhdysvallat hoitaa leiviskänsä oikein.

"The Upside of Down" on muutakin kuin lohdutuskirja. Se on tarkasti rakennettu opas tulevaisuuden maailmaan. Kenny käy tuhdin tilastopaketin voimin läpi maailmankauppaa, ilmastonmuutosta, siirtolaisuutta ja kehitysyhteistyötä.

Kennyn antamat ohjeet yhdysvaltalaisille päättäjille ovat tuttuja ainakin Suomesta käsin globaaliasioita seuranneille. Avoin kauppa hyödyttää kaikkia, ilmastonmuutos on torjuttavissa politiikan ja teknologian keinoin, siirtolaisuus hyödyttää ikääntyviä teollisuusmaita ja kehitysyhteistyölläkin saadaan hyvää aikaan, etenkin jos sen piiriin siirrettäisiin varoja suurista puolustusmenoista.

Erityisen mielenkiintoinen on osuus, jossa puhutaan siirtolaisudesta. Kenny ehdottaa, että Yhdysvallat alkaisi myydä työlupia 50 000 dollarin hinnalla. Ainoa vaatimus olisi, että hakijalla ei ole rikosrekisteriä. Näin helpotettaisiin esimerkiksi teknologiateollisuutta tai Georgian osavaltion kaltaisia paikkoja, joissa vihanneksia mätänee pelloilla miljoonien dollareiden edestä, koska niille ei riitä poimijoita.

Kehitysmaiden taloudellinen nousu

Kennyn ennuste nykyisten kehitysmaiden noususta globaaliin valtaan ei ole tuulesta temmattu. Tilastot osoittavat, että kehitysmaiden taloudellinen nousu on ollut päätähuimaavaa.

Vielä vuonna 1981 puolet kehitysmaiden ihmisistä eli absoluuttisessa köyhyydessä. Peräti 1,9 miljardia ihmistä tuli toimeen alle 1,25 dollarilla per päivä.

Sitten alkoi taloudellinen muutos. Kun 1980-luvulla kehitysmaiden bruttokansantuote henkeä kohden kasvoi keskimäärin 1,4 prosenttia vuodessa, niin 1990-luvulla vauhti oli kasvanut 1,8:aan ja 2000-luvulla pompannut 4,4:ään.

Nykyisin absoluuttisessa köyhyydessä elää enää arviolta kuudesosa kehitysmaiden asukkaista, alle 900 miljoonaa ihmistä. Köyhyys on vähentynyt vaikka planeetan väestömäärä on kasvanut vuoden 1981 noin 4,5 miljardista nykyiseen seitsemään miljardiin.

Maailmanpankin mukaan 2000-luvulla kovimmin kasvaneet 19 maata olivat kaikki kehitysmaita, ja ne yli kaksinkertaistivat kansantulonsa kymmenen vuoden aikana. Kyseisissä maissa asuu 2,6 miljardia ihmistä.

Jos kasvu jatkuu samanlaisena, vuonna 2030 kehitysmaiden yhteenlaskettu bruttokansantuote vastaa peräti kahta kolmasosaa koko maailman tuotoksesta.

Teollisuusmaissa on ollut hiljaisempaa. Samaisen 00-luvun aikana Yhdysvaltain ja EU:n suhteellinen osuus maailmankaupasta tippui 31:stä prosentista 20:een. Vaikka muutos kuulostaa pahalta, läntiset teollisuusmaat eivät ole romahtaneet. Ne ovat kasvaneet hitaammin kuin kehitysmaat, mutta onnistuneet lisäämään vaurauttaan.

Kenny painottaakin, että maailmantalous ei ole nollasummapeliä. Yhdysvallat viisinkertaisti vientinsä edellä mainittuihin, nopeimmin kasvaneisiin 19 maahan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi General Motors myy jo yhtä paljon autoja Kiinassa kuin Yhdysvalloissa ja monet muut yritykset ovat saaneet hyvän jalansijan kehittyvien talouksien keskiluokan ostoskärryssä.

Pääviesti on, että kehitysmaiden taloudellinen nousu nostaa kaikkia veneitä.

Kehitys sidottu historiaan?

Mutta voiko ennustettu kehitysmaiden kasvu jatkua seuraavat 20 vuotta nykyisellä urallaan? Eikö ole mahdollista, että Kiina kehittää oman lainakuplansa ja sen talous romahtaa? Eikä sisämarkkinoille ja call-center-toimintaan keskittynyt Intia saa koskaan vientiään vetämään?

Kenny on jälleen kerran optimistinen. Hän käy läpi kehitystutkijoiden teorioita siitä, mikä loppujen lopuksi saa aikaan yhteiskunnallista kehitystä.

Historiallinen, deterministinen linja tulkitsee kansojen kehitystä niin, että suurin määrittäjä kehitykselle ovat niin sanotut syvät instituutiot. Tällä tarkoitetaan sujuvia, pysyviä hyviä julkisia palveluita ja hyödykkeitä, jotka tuovat valtavan lisäpanoksen taloudellisen toiminnan harjoittamiselle ja viime kädessä selittävät, miksi saman ihmisen tekemä työ on tuottavampaa vauraassa kuin köyhässä maassa.

Kenny haastaa historiallista determinismiä esittelemällä suositun konvergenssi-teorian, jonka mukaan kehitysmaiden kokonaistuottavuus saavuttaa teollisuusmaita sitä mukaa, kun ne pystyvät siirtämään tuotantoaan teollisuuteen ja palveluihin.

Esimerkiksi Dani Rodrik näkee tämän liki mahdottomana, koska nykyiset kehitysmaat eivät pysty suojelemaan orastavia teollisuustuotantojaan samaan tapaan kuin nykyiset rikkaat maat aikoinaan.

Kenny ei juutu Rodrikin esittämiin rajoitteisiin, vaan painottaa, että nykyisessä globaalissa taloudessa ei voi enää ajatella tuotantoa kansallisena, yhden maan rajojen sisään jäävänä asiana. Tyypillistä on, että tuotteen suunnittelu, raaka-aineet, osien valmistus, kokoaminen ja markkinointi tapahtuvat monessa eri maassa.

Tuotantoketjun globaalistuminen on lisännyt köyhien maiden mahdollisuutta hypätä johonkin kohtaa ketjua. Samalla se myös korostaa koulutuksen merkitystä ja sitä, että nykyisen globaalin talouden kannalta merkittävintä on työvoima, sen koulutusaste ja se, miten vapaasti tuotantoon ja teknologiaan liittyvä tieto pystyy liikkumaan maasta toiseeen.

Kehityksen takeeksi nouseekin tässä ajattelussa väestön koulutusaste. Vaikka köyhillä mailla ei ole rikkaiden maiden instituutioita, jotka mahdollistavat hyvän varhaiskouluksen, ne ovat onnistuneet seuraamaan perässä.

Esimerkiksi Haitilla, Sambiassa ja Bangladeshissa väestö on viettänyt enemmän aikaa koulussa kuin ranskalaiset, saksalaiset ja espanjalaiset vuonna 1970. Jopa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa saadaan kolme neljäsosaa lapsista kouluun.

Koulutus ei suinkaan ole aina laadukasta. Afrikassa yli kolmasosa peruskoulun päättäneistä lapsista ei osaa kunnolla lukea tai laskea.

Tästä huolimatta jopa afrikkalaisilla on korkeampi koulutusaste kuin mitä nykyisillä teollisuusmailla oli samalla tulotasolla. Puhumattakaan Kiinasta, jonka yliopistot rynnivät parhaimpien länsimaisten korkeakoulujen tasolle.

Globaali demokratia, nyt?

Charles Kenny ennustaa kehitysmaiden uuden taloudellisen vallan realisoituvan myös poliittiseksi vallaksi. Hän provosoikin länsimaisia päättäjiä miettimään, millainen maailma on tulevaisuudessa, kun globaali hallinta on siirtynyt nouseville talouksille. Katsovatko ne hyvällä esimerkiksi sitä, miten länsimaat ovat vuosikymmeniä pitäneet omat historialliset, epädemokraattisiksi mielletyt äänivaltansa YK:ssa ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa?

Kenny kysyy, olisiko viisasta demokratisoida globaali hallinta ennen kuin suuri muutos tulee? Jos mennään nykyisillä säännöillä, länsimaat jäävät epädemokraattisessa maailmanjärjestyksessä lyhyemmälle puolelle kortta - siksi että niiden itse laatimia sääntöjä aletaan vihdoinkin soveltaa niihin itseensä.