Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Kirja: Kehitysapu, tule ulos kaapista!

Suomalaistutkijoiden pamfletti peräänkuuluttaa kehitysyhteistyöltä avoimempaa ja uudistuvaa otetta ympäröivään maailmaan.
Esa Salminen
18.8.2011

Kehitysyhteistyö on vanhanaikainen, ristiriitainen ja byrokraattinen vyyhti, jonka toimivuudesta ei ole takeita, mutta jota pitää kuitenkin jatkaa. Tällainen on olo, kun on lukenut suomalaisten kehitysmaatutkijoiden tuoreen pamfletin "Kehitysapukeisarin vaatekaapilla".

Kirjoittajat haluavat, että kehitysapu tulisi ulos kaapistaan.

Se tarkoittaa sitä, että apukompleksin — kirjoittajien hivenen halveeraava termi koko joukolle kehitysyhteistyön toteuttajia ministeriöistä kansainvälisiin rahoituslaitoksiin — tulisi avata silmät ja ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen vaikuttamassa siihen, kehittyykö joku maa tai alue vai ei.

"Nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin", teoksen toimittaneet tutkijatohtori Tiina Kontinen ja kehitysmaatutkimuksen professori Juhani Koponen kirjoittavat.

Nyt kuitenkin tarkkana: tutkijat eivät vastusta kehitysapua, ja jopa puolustavat sitä, että Suomi maksaisi bruttokansantulostaan 0,7 prosenttia sitä — vaikka kaikki laskennalliset perusteet tuolle myytiselle numerolle ovatkin jo hälvenneet historian havinaan.

Itse asiassa, vaikka maailman kehitysapu kaksinkertaistuisi ja saavuttaisi tuon, se olisi edelleen vähän rahaa: muutama kymmenen euroa jokaista kehitysmaan asukasta kohden. Kehitysyhteistyöhön ei voi koskaan löytyä niin paljon rahaa, että maailma sillä pelastettaisiin. Siksi tutkijoiden mukaan on korkea aika lakata tuijottamasta kehitysavun määrää.

Maailma on muuttunut

Solidaarisuudella sinänsä on pamfletisti-tutkijoiden mukaan edelleen sija nykymaailmassa.

"Mutta maailma on muuttunut ja solidaarisuuden muotojen täytyy seurata mukana. On siis keisarin aika astua ulos kehityskompleksin vaatekaapista ja luoda katse laajaan maailmaan — millaiseksi kansainvälinen solidaarisuus on muodostumassa ja millainen on kehitysavun paikka kokonaiskuviossa."

Niin, kehitysapu ei ainakaan enää ole ainoa eikä tärkein solidaarisuuden resurssi. Kuten tutkijat muistuttavat, ilmastonmuutoksen vastainen taistelu, kriisinhallinta sekä pakolaisten ja siirtolaisten kotouttaminen vaativat rahallisia resursseja monin verroin enemmän kuin nykyinen kehitysapu.

Kukaan ei tiedä mikä toimii

Keskustelua kehitysavun laadusta hankaloittaa se, ettei tiedemaailmakaan ole yksimielinen siitä. Kehitysavun käyttöön vaikuttavat niin monet erilaiset välikädet, vastaanottajat ja tilanteet eri maissa, ettei kehitystoimien lopputulos ole mitenkään ennakoitavissa tai hallittavissa.

"Sekä kehitysapu että taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat ennalta arvaamattomia prosesseja, joiden yhteispelin tulokset paljastuvat vasta jälkikäteen — jos silloinkaan", Kontinen ja Koponen kirjoittavat.

Tutkimuskenttä on hyvin eri mieltä melkein joka asiasta: se tiedetään, että osa avusta toimii ja osa ei. Sitä ei vielä tiedetä, kuinka suuri osa.

Kirjoittajien mukaan kehityspolitiikassa onkin kyse tietämättömyyden hallinnasta: on tehtävä päätöksiä vajanaisilla tiedoilla. Jos poliittisia päätöksiä tehtäisiin vasta, kun kaikki tieto olisi perinpohjin tieteellisesti varmennettu, ei niitä ikinä varmaankaan tehtäisi.

Sivallus Väyrysen suuntaan

Pääasiassa "Kehitysapukeisarin vaatekaapilla" pohtii ja esittelee esimerkkien kautta kehitysyhteistyön monimuotoista nykypakettia ja ottaa myös kantaa siihen, mitä avulla pitäisi tehdä. Kirjan alkupuolella tutkijat antavat viileää kyytiä edelliselle ulkomaankauppa- ja kehitysministerille Paavo Väyryselle.

He kirjoittavat, että kun rahaa on väljemmin, sitä suunnataan sellaisiin kehitysyhteistyön muotoihin, joissa käytetään runsaasti suomalaisia resursseja ja jotka siten hyödyttävät myös suomalaista elinkeinoelämää. Tutkijat eivät sano sitä suoraan, mutta tällaista kehitysyhteistyötä pidetään usein itsekkäänä eikä mahdollisimman tehokkaasti köyhyyttä lieventävänä.

"Viimeksi tämä koettiin 2007—2011 hallituskaudella Väyrysen ministeriaikana", tekijät kirjoittavat.

"Välillä vallalla ollut kansainvälisiä 'developmentalistisia' virtauksia myötäillyt virkamiesvetoinen kehityspolitiikka, jota suoran budjettituen (hyvin varovainen) lisäys symboloi, hajosi Väyrysen 'poliittisessa ohjauksessa' käytännössä hankeavuksi sellaisille sektoreille — metsä, tietotekniikka, energia, vesi — joilla suomalaisten uskottiin olevan 'kilpailukykyisiä resursseja' tarjottavanaan."

"Suunnanmuutosta vastaan protestoitiin julkisuudessa hallituskauden alussa, mutta protestit laantuivat sitä mukaa, kun kriitikot ulkoministeriön niukan tiedotuslinjan ansiosta kadottivat näkyvistään sen, mitä oli tapahtumassa."

Strateginen suuntaaminen — vaihtoehto yksityiselle rahalle

Jos tieteen tekijät eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, toimiiko apu ensinkään, miten kehitysyhteistyötä sitten voidaan kehittää ja tehostaa — ja saada aikaa parempia tuloksia?

Kirjoittajat pitävät selvästi ongelmallisena, että "kehityskompleksiin" mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

Tämän hetken "totuus" heidän analyysinsä mukaan on, että kehityksen päätoimija on yksityinen pääoma ja että kehitysavun tehtävänä on mobilisoida sitä luomalla sille suotuisat toimintaedellytykset. Kaikki kehitysyhteistyömaailman ilmiöt vuosituhattavoitteista lähtien voidaan nähdä alisteisina tälle "laajemman kehitysrahoituksen" eetokselle.

Pamfletin mukaan kehitysapu olisi tästä poiketen parempi suunnata sellaisiin strategisiin kohtiin, joissa pienilläkin panostuksilla voidaan saavuttaa kerrannaisvaikutuksia. Avun on tarjottava vaihtoehtoja markkinapohjaiselle rahoitukselle — ei toimittava sen käsikassarana. Sellainen apu loisi tilaa innovaatioille: "Sen on luotava tiloja, joissa yhteistuumin voidaan hakea ja kokeilla sellaisia ratkaisuja, joihin muuten ei olisi varaa."

Etukäteen ei voida suunnitella, mitä nämä ovat, vaan tilat täytyy löytää avoimessa, pohjimmiltaan poliittisessa keskustelussa. Väyrystä ei päästetä pälkähästä tässäkään, vaikka hän nimenomaisesti toi politiikan takaisin kehityspolitiikkaan.

"Kehitysyhteistyö on pelastettava moralismin hybriksestä ja ulkoministeriön päällikkövaltaisen byrokratian sokkeloista", pamfletti lataa. "Politiikka on todella tuotava takaisin siihen — ei paavovärysläisenä yksi mies, yksi ääni -versiona vaan aitona eri näkemysten kohtaamisena ja yhteensovittamisena."

"Siihen ei ole yhtä reseptiä. Oletus, että yhdessä paikassa menestyksekkäästi toteutettu interventio toimii hyvin myös toisissa yhteiskunnissa ja toisissa maanosissa on apukompleksille tyypillinen yksinkertaistus. Onnistunut apu vaatii tietoa kunkin maan kulloisistakin realistisista oloista sekä ymmärrystä siitä, millaisella dynamiikalla interventio toimii."