Uutinen

Kiina-ilmiö karibialaisittain

Dominikaaninen tasavalta on malliesimerkki globaalin kapitalismin toiminnasta. Työntekijöiden aseman parantaminen ei kiinnosta suuryrityksiä, vaan ne etsivät mahdollisimman halpaa työvoimaa.
Tomi Kuhanen
3.11.2003

Dominikaanisen tasavallan talous lepää kolmen tukijalan varassa. Vapaatuotantovyöhykkeet, turismi ja ulkomailla asuvien dominikaanien lähettämät raha-avustukset tuovat saarelle kipeästi kaivattua valuuttaa, josta suuri osa ei kuitenkaan jää maahan.
 

Kuva: Rafael Abrau (Kuvaaja: Kent Wilska)
Rafael Abrau (kuva: SASK/Kent Wilska)
 

"Maamme on köyhä, mutta ei luonnonrikkauksiltaan. Ongelmiemme syy on se, että Dominikaanisessa tasavallassa harjoitettu kehitysmalli on väärä", sanoo ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen vieraana Suomessa oleva ay-johtaja Rafael Abreu.

Dominikaanisessa tasavallassa rikkaus on keskittynyt 20 prosentille väestöstä. Abreu muistuttaa, että yli 80 prosenttia aikuisväestöstä ei ole suorittanut edes peruskoulua.

"Tasa-arvon on perustuttava terveyteen, hyviin työoloihin ja parempiin työelämän oikeuksiin. Haluamme pienentää kuilua, joka on köyhien ja kehittyneiden maiden työntekijöiden aseman välillä."

Maan hallitus haluaa kuitenkin kehityksen menevän toiseen suuntaan. Tähtäimessä on vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa.

"Mitä hallituksemme hakee tällä sopimuksella? Ihmettelemme, miksi köyhän maamme sotilaat myös taistelevat Irakissa. Mitä etsimme sieltä? Presidentti Bush lupasi Dominikaanisen tasavallan presidentille parempia sopimusehtoja, jos lähetämme sotilaita Irakiin", kertoo Abreu tuohtuneena.

"Nykyinen kehitysmalli on vain lisännyt köyhyyttä. Rahayksikkömme peson devalvaatio kiihtyy. Olisimme toivoneet toisenlaista mallia. Nyt pääoma tulee ja menee, eikä siitä jää paljoa maahan."

Muuttoliikettä kahteen suuntaan



Neljän ammatillisen keskusjärjestön yhteisneuvoston toiminnanjohtajana Abreu näkee ammattiyhdistysliikkeen toiminnan ainoana tapana edistää tasa-arvoa.

Työehtosopimukset eivät sinällään toisi työntekijöille mitään ylimääräisiä etuja, vaan ainoastaan takaisivat sen, että yritykset noudattavat olemassa olevaa työlainsäädäntöä. Sekin voi olla yrityksille kuitenkin liikaa. Dominikaaninen tasavalta onkin malliesimerkki talouden globalisaation toiminnasta.

"Yritykset haluavat kilpailla köyhyydellä. Työpaikat siirtyvät kehittyneistä maista Dominikaanisen tasavallan vapaatuotantovyöhykkeille. Jos Dominikaanisessa tasavallassa työntekijöiden olosuhteet paranevat hieman, yritykset haluavat siirtyä Haitiin. Jos olosuhteet paranevat Haitissa, siirretään tuotanto Afrikkaan", selvittää Abreu. Näin toimii Karibian oma Kiina-ilmiö, työpaikkojen karkaaminen halvan työvoiman maihin.

Yritysten tavoin maasta toiseen liikkuvat paremman elämän toivossa myös ihmiset, mutta toiseen suuntaan. Haitilaisia muuttaa jatkuvalla syötöllä Dominikaaniseen tasavaltaan, josta taas on käynnissä jatkuva massamuutto Yhdysvaltoihin ja Espanjaan.

Ay-liike kehityksen jarru?



"Vapaatuotantovyöhykkeet ovat kuin sotilasleirejä. Työtapaturmat ovat hyvin tavallisia ja työntekijät joutuvat tekemään jopa 10-14-tuntisia työpäiviä usein ilman ylityökorvausta. Vyöhykkeillä on 510 yritystä, joista vain viidessätoista toimii ammattiyhdistys. Näistäkin yrityksistä vain viidessä on tehty työehtosopimus", kertoo Rafael Abreu.

Abreun mukaan ammattiyhdistyksiä pidetään Dominikaanisessa tasavallassa kehityksen jarruna. Vain kymmenisen prosenttia työntekijöistä on järjestäytynyt.

"Olemme yrittäneet perustaa ammattiyhdistyksiä, mutta työnantajien painostuksen vuoksi ne on hajotettu tai niiden perustaminen on estetty. Käytännössä ihmisten on mahdoton järjestäytyä, koska ay-toimintaa järjestävät työntekijät eristetään muista työntekijöistä ja heitä valvotaan jatkuvasti. He eivät saa edes keskustella muiden kanssa. Lain takaaman kolmen kuukauden suoja-ajan jälkeen ammattiyhdistystoimintaa aloittamaan pyrkineet työntekijät erotetaan. Tämän tavoitteena on herättää pelkoa muissa työntekijöissä", sanoo Abreu, joka on itsekin aikanaan istunut kaksi vuotta vankilassa ay-toiminnan vuoksi.

Työntekijät ovat hankalassa välikädessä. Potkujen pelossa omia työolosuhteita ei uskalleta vaatia paremmiksi. Huonokin työpaikka on parempi kuin elämä kadulla.

"Joudumme hyväksymään tämän pahan, koska näyttää ettei muitakaan vaihtoehtoja ole", toteaa Abreu.