Kesäkuussa 2013 nuorten rinnalla São Paulossa marssi myös iäkkäämpiä mielenosoittajia vaatimassa parempia peruspalveluja ja korruption kitkemistä.
Kuva:
Paulo Lopes
iStockphoto
Uutistausta

Keskiluokkaista kapinaa

Kehitysmaiden ja erityisesti nopeasti vaurastuvien uusien talousmahtien kasvavan keskiluokan täyttymättömissä unelmissa piilee vallankumouksen, tai muutoksen, siemen.
Sanna Jäppinen
14.8.2013

Brasilia on mallimaa nousevien talouksien joukossa: siellä äärimmäinen köyhyys alkaa olla historiaa, työttömyys on ennätysmäisen alhaalla, päättäjät valitaan demokraattisissa vaaleissa ja tulonjaosta on saatu hyviä tuloksia.

Miksi ihmeessä maan uusi keskiluokka, juuri ne joiden pitäisi olla uuden järjestyksen voittajia, on viimeksi kesällä noussut kaduille vaatimaan muutoksia? Ja miksi sama ilmiö hieman eri muodoissaan on näyttäytynyt myös esimerkiksi Turkissa viime kevään kansannousussa, monissa arabimaissa arabikevään aikana tai kiinalaisten kasvavana tyytymättömyytenä?

Ja onko samanlaista aggressiota odottavissa lisää kehitysmaissa, joissa pelkkiä talouskasvulukuja tuijottamalla näyttää menevän paremmin kuin koskaan? Esimerkiksi Afrikassa, joka on vasta pääsemässä kiinni kasvubuumiin, on Afrikan kehityspankin arvioiden mukaan jo nyt 300 miljoonaa keskiluokkaan kuuluvaa ihmistä.

Köyhyydestä irtautuminen ei takaa rikkautta

Yhden selityksen keskiluokan lisääntyvään liikehdintään tarjoaa nigerialainen Sina Odugbemi Maailmanpankin blogissa.

”Jotta ymmärtäisimme kehitysmaiden keskiluokan kansalaisten kasvavaa vihaa, täytyy ymmärtää kaksi keskeistä tekijää heidän elämästään: he ovat ensinnäkin vain keskiluokkaisia sekä toisaalta juuri ja juuri keskiluokkaa”, toteaa Maailmanpankissa useissa eri tehtävissä sekä muun muassa Britannian kehitysministeriössä työskennellyt Odugbemi.

”Vain keskiluokkaa” tarkoittaa sitä, että oma, parantunut elintaso ei yllä vielä lähellekään kehitysmaiden todella hyväosaisten arkea: heillä on omat generaattorit tasaisen sähkönjakelun turvaamiseksi, omat vesivarannot ja turvajärjestelmät koteja suojaamassa. Lapset käyvät yksityiskouluja, ja terveyttä hoidetaan korkeatasoissa yksityissairaaloissa tai ulkomailla.

Odugbemi toteaa tajunneensa tämän ulottuvuuden erittäin selvästi vasta muutettuaan Britanniassa vietettyjen virkamiesvuosien jälkeen takaisin Nigeriaan.

”Jotta perheemme olisi voinut saavuttaa Lagosissa samanlaisen elämäntyylin kuin pikkuruisessa talossamme Lontoossa, olisi minun pitänyt olla multimiljonääri. Lontoossa se, että oli kohtalaisen hyvä työ ja että maksoin laskut ja verot, riitti siihen, että sain nauttia samanlaisista peruspalveluista, joita kadehdin Lagosin rikkailta.”

Toisekseen kehitysmaiden kasvava keskiluokka tietää, että uusi asema saattaa olla vain onnenkantamoinen, joka vastoinkäymisen kohdatessa murenee ja matka jatkuu takaisin köyhyyteen.

”Keskiluokkaa määrittää haavoittuvuus. He tarvitsevat ja haluavat parempaa sosiaaliturvaa ja muutenkin vakaata maata jalkojensa alle. He myös tietävät, että jos heidän valtioitaan johdettaisiin kunnolla, yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan tätä turvaa”, Odugbemi kirjoittaa.

Täyttymättömien toiveiden J-käyrällä

Odugbemin ajattelu seuraa melko lailla tunnettua sosiologista teoriaa vallankumouksen J-käyrästä. Sen mukaan vallankumousta eivät todennäköisesti käynnistä kurjimmassa asemassa olevat, kuten kehitysmaiden köyhimmät, vaan ne, joilla on jo alkanut mennä paremmin ja joiden toiveet on herätetty. Jos kuilu odotusten ja todellisuuden välillä kasvaa sietämättömäksi, alkaa paukkua.

Samoilla linjoilla on myös The Wall Street Journal -lehdessä keskiluokan kapinaa pohtiva Stanfordin yliopiston tutkija Francis Fukuyama.

”Niin Turkissa kuin Brasiliassa, samoin kuin esimerkiksi Tunisiassa ja Egyptissä, poliittisia protesteja ovat johtaneet köyhien sijaan nuoret ihmiset, joilla on sekä keskimääräistä korkeampi koulutus että tulotaso”, Fukuyama kirjoittaa.

Hänen mukaansa keskiluokkaan kohonneet ihmiset eivät kaipaa ainoastaan turvallisuutta perheelleen, vaan myös valinnanmahdollisuuksia itselleen. Lukion käyneet ja mahdollisesti yliopisto-opintoja suorittaneet nuoret voivat vertailla esimerkiksi sosiaalisen median ja netin avulla helposti elämäänsä muiden samalla viivalla olevien ihmisten kanssa eri maissa.

Fukuyama toteaa, että juuri sosiaalinen media on yksi uuden keskiluokan keskeinen äänitorvi. Esimerkiksi Kiinassa jo noin kolmannes väestöstä lasketaan kuuluvaksi keskiluokkaan, ja he ovat tottuneet valittamaan hallituksensa ja puolue-eliitin ylimielisyydestä ja tekopyhyydestä Sino Weibon, Kiinan Twitterin, välityksellä.

”Tämä ryhmä on avainasemassa, kun Kiina yrittää tulevan vuosikymmenen aikaa siirtyä keskituloisesta maasta korkean tulotason maaksi”, Fukuyama kirjoittaa.

”He haluavat vapaamman yhteiskunnan – joka ei tosin välttämättä tarkoita perinteistä demokratiaa.”

Pysyvätkö valtiot kehityksen kyydissä?

Mutta palataanpa vielä Brasiliaan. Mikä siellä keskiluokan elämässä oikein mättää?

”Ydinongelma on se, että elinolot eivät ole pysyneet ihmisten tulojen perässä: vaikka keskiluokka kasvaa vauhdilla, Brasilia muistuttaa monin osin köyhää maata”, kirjoittaa The New Yorker -lehden taloustoimittaja James Surowiecki.

Erityisen kehnossa kunnossa on maan infrastruktuuri: julkinen terveydenhuolto on ylikuormitettu ja koululaitos arvioitiin äskettäin kansainvälisessä vertailussa neljänkymmenen maan joukossa toiseksi huonoimmaksi. Brasilian poliisi on tehoton ja ilmeisen korruptoitunut, eikä kansa luota siihen, Surowiecki toteaa.

Viimeinen pisara, joka johti kesäkuun mielenilmauksiin, on joukkoliikenteen kehnous: maan isoissa kaupungeissa työmatkat saattavat kestää tuntikaupalla. Keskiluokka rynnisti kaduille, kun bussimaksua aiottiin kohottaa 20 centavoa eli noin 7 senttiä – pienikin lisähinta olemattomasta palvelusta tuntui kohtuuttomalta.

Maan entinen presidentti, vasemmistolainen Luiz Inácio Lula da Silva toteaa The New York Times -lehdessä, että vaikka edistystä on viime vuosina saatu aikaan huimasti, on nuorilla brasilialaisilla täysi syy odottaa elämältään enemmän kuin se on antanut heidän vanhempiensa sukupolvelle. Se, että ennen oli vielä huonommin, ei enää riitä selitykseksi.

”Nämä nuoret eivät ole kokeneet 1960- ja 1970-lukujen sotilasdiktatuuria tai 1980-luvun inflaatiota, jolloin meidän oli juostava palkkarahojen kanssa suoraan kauppaan, jotta saimme ostettua mahdollisimman paljon ruokaa ennen kuin hinnat taas nousivat seuraavana päivänä. He eivät myöskään muista paljoakaan 1990-luvusta, jolloin taantuma ja työttömyys masensivat maatamme”, Lula da Silva kirjoittaa.

Hänen mukaansa nuoret kaipaavat materian lisäksi myös enemmän vapaa-aikaa ja kulttuuritarjontaa, mutta ennen muuta he haluavat puhdistaa poliittisia instituutioita ja tehdä niiden toiminnasta läpinäkyvää.

”Hyvä uutinen on se, että nuoret eivät ole kaavoihin kangistuneita, apaattisia tai välinpitämättömiä julkisen elämän suhteen. Jopa ne, jotka ovat ajatelleet vihaavansa politiikkaa, ovat alkaneet osallistua. Kun olin itse heidän iässään, en kuvitellutkaan ryhtyväni poliittiseksi militantiksi. Perustimme kuitenkin puolueen, kun huomasimme, ettei maan kongressissa ollut juuri lainkaan työväenluokan edustajia. Politiikan avulla olemme onnistuneet palauttamaan demokratian, vakauttamaan talouden ja luomaan miljoonia työpaikkoja.”

Toinen hyvä uutinen Lula da Silvan mukaan on se, että maan nykyinen presidentti vastasi nuorten huutoon: Dilma Roussouf lupasi mielenosoitusten jälkeen hallituksen sitoutuvan terveydenhuollon, koulutuksen ja julkisen liikenteen parantamiseen.