Uutinen

Kenen kehitys?

Janne Saarikivi
28.10.2002

Diskurssianalyytikko voisi huomauttaa, että kehitysyhteistyön perussanasto sisältää todella rankkoja oletuksia eri kulttuurimuotojen arvosta. Esimerkiksi: maailma jakautuu kehitysmaihin ja kehittyneisiin maihin. Jonkun on siis syytä "kehittyä", toiset ovat jo "kehittyneitä". Yhdet tarvitsevat "kehitysapua", toiset voivat sitä antaa. Yhdet asuvat "kolmannessa maailmassa", toiset jopa "neljännessä", jonon hännillä yhtä kaikki.

Käsite "kehitys" on kuitenkin varsin arvottava ja ohjaa ajatukset hetteikköisille poluille. Kun "kolmannelta maailmalta" vaaditaan "kehitystä", halutaan nähdä liikettä rivissä eteenpäin, muutosta ensimmäisen ja toisen maailman kaltaiseksi. Hopi hopi.

Jos olemme aivan rehellisiä, tiedämme toki kuitenkin aivan hyvin, että oma "kehittynyt" elämänmuotomme on traaginen erehdys. Syynä kasvihuoneilmiöön, ympäristön saastumiseen, eliölajien sukupuuttoon ja kulttuuridiversiteetin katoon ei ole afrikkalainen, islamilainen eikä kiinalainen perinteinen kulttuuri. Syynä ovat teollistuneet länsimaiset yhteiskunnat ja niiden teollinen kulttuuri. Olemme tottuneet ajattelemaan, että se on "kehittynyt" kulttuuri, mutta sitä voisi kuvata myös levottomaksi, tyytymättömäksi, hermostuneeksi tai lyhytnäköiseksi kulttuuriksi. Vastaavasti monet "kehittymättömät" kulttuurit ovat ekologisesti kestäviä, stabiileja ja pitkäikäisiä - siis viisaita.

Alkuperäiskansojen kulttuurit eivät ole ekologisia tai humanitäärisiä onneloita. Silti ne edustavat vaihtoehtoisia elämänmuotoja, joita on syytä tutkia ja kuunnella. Uskon, että on ihmiskunnan tulevaisuudelle äärettömän tärkeää, että ainakin osa niistä saa yksinkertaisesti jatkaa olemistaan ilman "kehitystä" tai muutosta.

Kun itse olen käynyt paikoissa, joissa "kehitys" on vähissä, on mielessäni päällimmäisenä ollut yllättynyt ihmetys, että ihmiset eivät olekaan onnettomia, vaikka heiltä puuttuvat kodinelektroniikka, keskuslämmitys, sairasvakuutus ja vapaa lehdistö. Lyhyt ja vaaranalainen elämä diktatuurimaassa on yhtä ainutlaatuisen rikas ja värikäs välähdys ihmisyyttä kuin elämä "kehittyneessä" maassa. Ja ehkä enemmänkin. Uskallammeko tunnustaa tämän, ennen kuin lähdemme mestaroimaan toisia kulttuureja omilla arvoillamme? Tätä kysymystä ei tulisi pohtia ainoastaan George W. Bushin, vaan myös monen hyvää tarkoittavan humanistin.

Ymmärrän hyvin, että nautin paljosta sellaisesta mikä koetaan kehitykseksi ja olen osittain siitä riippuvainenkin. En myöskään vastusta esimerkiksi pyrkimyksiä lisätä kehitysyhteistyömäärärahoja, sillä ymmärrän, että ne käytetään usein paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen elämänmuotojen tukemiseen. Silti uskon, että olisi hyvä kääntää välillä kehitysyhteistyön käsitteistö päälaelleen. Ainakin omassa mielessään ja ainakin hetkeksi.

Mitä jos maailmojen kohtaamisessa ei olekaan kyse siitä, että apua tai kehitystä tarvitaan Afrikassa, Etelä-Amerikassa tai Aasiassa? Mitä jos avun tarvitsijoita olemmekin me länsimaiset ihmiset? Mitä jos kulttuurien kohtaamisen tarkoitus ei olekaan oman "kehityksemme" vieminen toisille, vaan länsimaiden vierottaminen kehityksen karvaista hedelmistä? Siihen voidaan tarvita asioita, joita olemme tottuneet nimittämään laiskuudeksi, taikauskoksi, huonoksi työmoraaliksi tai matalaksi elintasoksi. Kulttuurien kohtaaminen pakottaa meidät luopumaan ennakkoluuloistamme ja nöyrästi tutkimaan, onko näiden ilmiöiden takana viisautta.

Virolainen runoilija Jaan Kaplinski kirjoitti hiljattain virolaisessa Maaleht-sanomalehdessä julkaistussa kolumnissa, että nyt voi olla käsillä viimeinen mahdollisuus kutsua kuolevien luonnonuskontojen lähetyssaarnaajat opettamaan meitä kristittyjä. Olen samaa mieltä.

Oikein kovasti haluaisin kuulla kauniin saarnan siitä, miten istua valmiissa maailmassa ilman tarvetta muuttaa tai kehittää mitään.