Uutinen

Kehitysyhteistyötä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan / Osa II

Juha Rekola
11.6.2000

Kannanotto kehitysyhteistyöstä

Kehitysyhteistyön palvelukeskus ry
12.6.2000

Osa II:

Suomen kehitysyhteistyöstä

On selvää, että kehitysyhteistyön perustavoitteita ei saavuteta pelkästään kehitysyhteistyön keinoin, etenkään jos työn tuloksia samaan aikaan mitätöidään esimerkiksi kauppapoliittisin toimin. Kepa korostaa tämän koherenssin merkitystä niin Suomen kuin EU:nkin kehitysmaapolitiikan tasolla.

Kehitysmaapolitiikan tavoitteiden tulee myös näkyä ulko- ja kauppapolitiikan muiden osa-alueiden linjanvedoissa ja käytännön toimissa. Olisi johdonmukaista, että päävastuu kehitysmaiden kehitysongelmiin liittyvistä politiikan aloista kuuluisi niille viranomaisille Ulkoasianministeriössä, joilla on eniten asiantuntemusta niistä. Suomen politiikan määrittelyn kannalta ongelmallisinta on, että vastuut Maailmanpankin ja IMF:n asioista kuuluvat tällä hetkellä Valtiovarainministeriölle ja Suomen pankille.

Monenkeskisessä yhteistyössä Kepa tukee Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan peruslinjaa, joka korostaa YK-järjestelmän ja erityisesti UNDP:n roolia myös Suomen kehitysyhteistyön operatiivisena toteuttajana. UNDP:n roolia, mandaattia ja auktoriteettia tulisi vahvistaa globaalin kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyöpolitiikan strategisena suunnittelukeskuksena ja kehitysyhteistyön kansainvälisenä koordinaatiokeskuksena kehitysmaissa.

Toimintansa rahoittamisessa YK-järjestelmä on edelleenkin pitkälle jäsenvaltioiden vuosittaisten tukipäätösten varassa. Suomikin tekee monivuotisia sopimuksia ja käyttää sitoumusvaltuuksiaan vain rahoituslaitosten kanssa. Johdonmukaista ja tärkeää olisi, että YK-järjestöjen ja -rahastojen kanssa voitaisiin tehdä useampivuotisia rahoitussopimuksia, jotka tukisivat näiden järjestöjen oman rahoitusssuunnittelun pitkäjänteisyyttä. Näin toimitaan muissa pohjoismaissa.

Takavuosina pidettiin kahdenvälisen ja monenkeskisen kehitysyhteistyön tavoiteltavana kesinäisenä jakona 60:40 prosenttia. Kehitysyhteistyön alasajon vuosien myötä, jolloin kahdenvälisen kehitysyhteistyön suunnitelmat ja resurssointi kärsivät suhteellisesti eniten, ja kun EU-jäsenyys on lisännyt monenkeskisen yhteistyön rahoitusosuutta, suhde on kohta keikahtamassa toisin päin monenkeskisen yhteistyön hyväksi. Kepan mielestä tämä jakosuhde ei ole nykyoloissa samalla lailla merkityksellinen kuin takavuosina. Tärkeämpää on se miten, kahden- ja monenvälisen yhteistyön voimavarat sisäisesti jakautuvat. On huolehdittava siitä, että kahdenvälisessä yhteistyössä panostetaan erityisesti vähiten kehittyneiden maiden osuuden nostamiseen YK:n suositusten tasolle, ja että YK-järjestöjen osuus monenkeskisen yhteistyön sisällä säilyy riittävällä tasolla.

Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön kasvattamisen puolesta puhuvat kuitenkin monet argumentit. Sitä kautta Suomi kykenee varmemmin ja suoremmin itse määrittämään minkälaista kehitystä se haluaa tukea. Eurooppalaisessakaan laatuvertailussa Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön ei tarvitse hävetä. Ilman omaa kosketuspintaa ja sen myötä tulevia dialogisuhteita ja tieto-taitoa Suomella ei ole todellisia edellytyksiä osallistua monenkeskisestäkään yhteistyöstä käytäviin linjakeskusteluihin. Suomelle on kehitysyhteistyössä selvästi perustellumpaa hakeutua takaisin pohjoismaiseen perheeseen kuin ajautua entistäkin enemmän Välimeren maiden linjoille.

Verrattuna muihin Pohjoismaihin Suomella on vaatimattomien kehitysyhteistyömäärärahojen vuoksi heikko ääni EU:n sisällä kehityskysymyksissä. Kahdenvälisen kehitysyhteistyön yksipuolinen alasajo vähentaisi Suomen sananvaltaa keskeisillä kansainvälisillä foorumeilla entisestään oleellisesti.

Kahdenvälisessä yhteistyössä vuoden 1996 kehitysyhteistyön periaatepäätöksen ongelmallisin kohta liittyi entistä nopeamman ja joustavamman reagointikyvyn ajatukseen. Humanitaarisen avun toteuttamisessa sitä tarvitaan ja kokeiluluontoisiin avauksiin pitää olla tilaa. Varsinaisen kehitysyhteistyön osalta liika joustavuus voi kuitenkin johtaa siihen, että yhteistyö joutuu riippuvaksi poliittisista suhdannevaihteluista eri maissa. Joustavasta reagointikyvystä ei saa tulla palkitsemis- tai rankaisujärjestelmää, joka reagoi siihen, miten hyvin tai huonosti kehitysmaat sopeutuvat teollisuusmaiden kulloisiinkin ohjeisiin, esimerkiksi talouden rakennesopeutusohjelmien toteuttamiseen.

Periaatepäätöksen myötä vanha jako ensisijaisiin yhteistyömaihin ja ad hoc-tyyppisiin yhteistyösuhteisiin on hämärtynyt sekä yhteistyön luonteen että määrärahojen kohdentamisessa. Vähiten kehittyneiden maiden osuus Suomen kokonaisavusta on dramaattisesti pienentynyt kymmenen viime vuoden aikana. Perinteisten yhteistyömaiden osuus kokonaisavusta on niinikään laskenut tasaisesti. Kun eri rahoituskanavia lasketaan yhteen Kiinan kansantasavalta on viime vuosina komeillut Suomen kehitysyhteistyön vastaanottajamaiden kärjessä. Uusia yhteistyömaita on tullut mukaan ilman laajempaa kehitysyhteistyön sisältöön liittyvää avointa poliittista päätöksentekoa, ja alueellisten rahoitusikkunoiden kasvattaminen on myös lisännyt ad hoc-tyyppisen yhteistyön osuutta.

Mm. Kesu ja Kepa ovat viime aikoina esittäneet, että tämä periaatelinjaus ja sen alustavat seuraukset olisi arvioitava ennen kuin kahdenvälisen kehitysyhteistyön voimavaroja uudelleen merkittävästi lisätään. Näin on nyt myös tapahtumassa, sillä UM:n kehitysyhteistyöosasto on käynnistänyt prosessin, jossa arvioidaan kaikkia kahdenvälisiä ja alueellisia yhteistyösuhteita ja sen perusteella tehdään uusia strategisia johtopäätöksiä. Tervehdimme tätä ratkaisua. On tärkeää koota kokemusperäistä tietoa uuden linjauksen seurauksista ja luodaa pohjaa uusille poliittisille päätöksille, joilla huolehditaan siitä että myös kehitysyhteistyön maavalikoima on mahdollisimman hyvässä sopusoinnussa perustavoitteiden, erityisesti köyhyyden vähentämispyrkimysten kanssa.

Osana tätä arviota on huolehdittava siitä, että vähiten kehittyneiden maiden (LDC) osuus Suomen kokonaisavusta lähtee nykyisestä 0,08% bkt-osuudesta takaisin nousuun kohti YK:n hyväksymää suositusta 0,20% bkt-osuudesta. Olisi kohtuullista, että Suomella olisi YK:n kolmannessa suuressa LDC-konferenssissa toukokuussa 2001 esitettävänään päätöksiä ja tekoja tähän suuntaan.

Yhteistyön muotojen osalta kannatamme sitä suuntausta, että ohjelmallinen ja sektoraalinen yhteistyö kasvaa perinteisen hanketoiminnan kustannuksella.

Humanitaarista apua on annettava sinne missä hätä on suurin. Kehitysyhteistyöbudjettia ei kuitenkaan voida käyttää muiden kuin sellaisten maiden tai alueiden humanitaariseen avustamiseen joiden avustaminen kuuluu kehitysyhteistyön tehtäviin. Kosovon kriisin aiheuttamien tuhojen edellyttämä Länsi-Balkanin jälleenrakennustyö vaatii vielä monta vuotta huomattavia panoksia niin EU:lta kuin Suomeltakin. Toistaiseksi jälleenrakennustyön rahoitusta on hoidettu liian paljon muun perinteisen kehitysyhteistyön rahoituksen kustannuksella. Tämä on kohtuutonta ja moraalisestikin kestämätöntä, johtuen länsimaiden omasta osuudesta kriisin tuhojen aiheuttamisessa. Länsi-Balkanin jälleenrakennusta on pääosin rahoitettava nykyisten kehitysyhteistyövarojen ulkopuolelta tulevalla lisärahoituksella.