Uutinen

Kehitysyhteistyötä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan Osa I

Juha Rekola
11.6.2000

Kannanotto kehitysyhteistyöstä

Kehitysyhteistyön palvelukeskus ry
Hallitus 12.6.2000

Maailma on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin jyrkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kolmen maailman rikkaimman yksittäisen ihmisen omaisuuden arvo ylittää jo kaikkien 43 vähiten kehittyneen maan (LDC) ja niissä asuvien 600 miljoonan ihmisen yhteenlasketun bruttokansantuotteen. Maailman rikkain viidennes jakaa 86% maailman bruttokansantuotteesta ja 82% vientimarkkinoista, kun köyhimmän viidenneksen on tyytyminen yhteen prosenttiin molemmista. Maapallon väestön enemmistö elää alle kahden dollarin päivätuloilla. Köyhyysrajan alapuolella elää 1,5 miljardia ihmistä. Suoranaista nälkää näkee 900 miljoonaa ihmistä, joista 160 miljoonaa on lapsia.

Äärimmäisessä köyhyydessä elävän väestön osuuden väheneminen puoleen vuoteen 2015 mennessä asetettiin kansainvälisen yhteisön yhteiseksi tavoitteeksi vuonna 1996 hyväksytyssä OECD:n kehitysyhteistyöstrategiassa "Suunta 2000-luvulle". Poliittisesti tämä tavoite köyhyyden puolittamisesta on sen jälkeen vahvistettu kaikissa rikkaissa teollisuusmaissa. Myös Suomi on siihen vahvasti sitoutunut. Keskeisinä toimenpiteinä on eri toimintaohjelmissa esitetty:

  • Talouden globalisaation demokraattisten hallintamekanismien kehittämistä
  • Velkahelpotuksia ja köyhimpien maiden ylivoimaisten velkojen mitätöintiä
  • Teollisuusmaiden markkinoiden avaamista kehitysmaiden vientituotteille
  • Enemmän ja parempaa kehitysyhteistyötä

Köyhyyttä ei poisteta yksinomaan - eikä edes pääasiassa - kehitysyhteistyön keinoin. Mutta ongelmaa ei myöskään ratkaista ilman kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyöllä on suuri merkitys erityisesti kehitysmaiden inhimillisen resurssipohjan vahvistamisessa.

Kehitysyhteistyön keskeistä merkitystä on korostettu koko 1990-luvun ajan. Kun köyhyys maailmassa lisääntyy ja kehitysmaiden kehitys riippuu yhä vahvemmin siitä miten ne pärjäävät kovassa kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa, kehitysyhteistyö on tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin.

Kehitysyhteistyöllä on kaksi tärkeää roolia. Toisaalta sitä voidaan kanavoida investointeihin ja palveluihin, jotka suoraan hyödyttävät köyhiä väestöryhmiä, kuten koulutus- ja terveydenhuoltosektoreille. Toisaalta kehitysyhteistyö on tärkeätä köyhyyden vähentämisen laajempien edellytysten luomisessa, esimerkiksi kehitysmaiden talouksien kannalta olennaisen perusinfrastruktuurin ja muiden yhteiskunnallisten instituutioiden vahvistamisessa.

Kehitysyhteistyössä on kysymys kaksisuuntaisesta toinen toisiltamme oppimisesta, joka saattaa johtaa syvälliseen ja tietoiseen kulttuurin murrokseen yhteistyön molemmissa osapuolissa. Siksi on keskeistä korostaa kehitysyhteistyössä kulttuurien vuorovaikutusta ja tasa-arvoista yhteistoimintaa: molemmilla - eteläisellä ja pohjoisella - on annettavaa toisilleen yhteisessä kumppanuudessa. Kulttuurien erilaisuus on rikkaus, jonka keskellä myös rahallisesti rikkaampi "avunantaja" on "vastaanottavana" osapuolena.

Kehitysyhteistyön ehdollistamisesta

Kysymys kehitysyhteistyön ehdoista on keskeinen osa kehitysyhteistyön laatua. Yhteistyön osapuolet määrittelevät aina jonkinlaisen ehdot sopimukselleen. Olennaisia kysymyksiä tässä yhteydessä ovat ehtojen sisältö ja muoto, miten ehdot määritellään ja miten ne pannaan toimeen. Suomenkin kehitysyhteistyötä on ehdollistettu pääasiassa kahdella tavalla. Toisaalta se on sidottu kansainvälisten järjestöjen, erityisesti kansainvälisten rahoituslaitosten laajempien talouspoliittisten ohjelmien toteuttamiseen kehitysmaissa, toisaalta Suomi määrittelee myös ehdot omalle kahdenväliselle yhteistyölleen.

Yksi yleisimpiä ehdollistamisen muotoja on kehitysyhteistyön sitominen avunantajamaasta peräisin olevien yritysten tuotteisiin ja palveluihin. Tämä ehdon on arvioitu vähentävän kehitysyhteistyön arvoa ainakin 25 prosentilla ja käytännössä se usein johtaa kehitysmaiden omien yritysten jäämiseen syrjään kehitysyhteistyöhankkeiden toteutuksesta. Parin viime vuoden aikana tämän sitomiskäytännön poistamisesta on keskusteltu OECD:n kehitysyhteistyökomiteassa vähiten kehittyneiden maiden kohdalla, mutta toistaiseksi yhteisymmärrystä avunantajien kesken ei ole löytynyt. On tärkeätä, että Suomi omassa kehitysyhteistyössään ja kansainvälisesti toimii kehitysyhteistyön sitomiskäytännön purkamiseksi ja aloittaa sen vähiten kehittyneistä maista.

Keskeinen ongelma kansainvälisessä kehitysyhteistyössä on ollut sen tukeman kehityspolitiikan sisältö. Maailmanpankin ja Kansainvälinen valuuttarahaston ns. talouden rakennesopeutusohjelmien kautta kehitysyhteistyö ja muu julkinen kehitysrahoitus on parinkymmenen vuoden ajan ehdollistettu kehitysstrategiaan, joka on perustunut markkinoiden korostamiseen suhteessa valtion roolin, valtion yritysten yksityistämiseen, vapaaseen ulkomaankauppaan ja tiukan finanssipolitiikan noudattamiseen.

Myös Maailmanpankissa itsessään tunnustetaan tänään laajasti, että tämä politiikka on kehitysyhteistyön tavoitteiden näkökulmasta epäonnistunut. Se on liian usein heikentänyt juuri köyhien väestöryhmien asemaa eivätkä sen makrotaloudelliset seurauksetkaan ole olleet odotettuja. Avunantajat tunnustavatkin jo, että onnistuneen kehitysstrategian on perustuttava makrotaloudellisen tasapainon tavoitetta laajempaan yhteiskunnallisen näkemykseen. Tämän huomioiminen myös käytännön kehitysyhteistyössä on laadun kannalta keskeinen haaste.

Tältä osin Valtioneuvoston periaatepäätös kehitysyhteistyöstä vuodelta 1996 on mielestämme vanhentunut, koska se edelleenkin tukee rakennesopeutusohjelmia kehitysyhteistyön ehtona. Käytännössä sitoutuminen vuoden 1999 alussa esiteltyyn Maailmanpankin uuteen Comphrehensive Development Framework (CDF) -kehitysajattelun malliin on ollut jo myönteinen askel pois tuosta vanhentuneesta ajattelusta.

Kehitysyhteistyön vaikutusten kannalta kehitysmaiden harjoittama talous- ja yhteiskuntapolitiikan sisältö on olennaisen tärkeä. Kansainvälinen kehitysyhteistyökeskustelu onkin viime vuosina pyrkinyt kehittämään uusia rakennesopeutuspolitiikkaa paremmin kehityspyrkimyksiä tukevia ehdollistamisen muotoja. Keskustelun toisessa ääripäässä katsotaan, että kehitysyhteistyötä pitää tehdä vain niiden maiden kanssa, jotka erilaisten taloudellisten tai hyvän hallinnon mittareilla toteuttavat itse ns. "hyvää politiikkaa". Toisessa taas katsotaan, että kehitysyhteistyösuhteen on perustuttava vastaanottajamaan vetämään dialoogiin. Tämä näkökulma painottaa kehitysmaiden omia kehitys- tai köyhyysohjelmien prioriteettejä, joita kehitysyhteistyöllä pyritään koordinoidusti tukemaan. Maailmanpankin uusi CDF -malli sekä Maailmanpankin/IMF:n uudet PRSP- (Poverty Reduction Strategy Process) -köyhyysstrategiat voidaan nähdä näiden kahden näkökulman yhdistelmänä.

On tärkeätä, että asiasta käydään perusteellisesti avoin ja laaja keskustelu mm. kun syksyllä 2000 arvioidaan kaikkia Suomen kehitysyhteistyön kahdenvälisiä ja alueellisia yhteistyösuhteita ja tehdään uusia strategisia johtopäätöksiä. Suomen kehitysyhteistyö perustuu aina laajempaan poliittiseen analyysiin ko. kehitysmaasta. Tämän analyysin periaatteet ja lähtökohdat ovat keskeinen laatukysymys Suomen kehitysyhteistyössä.