Uutinen

Kehitysyhteistyö nousuun uudella sitoumuksella

Jorma Kukkonen
10.4.2000

Kepan puheenjohtaja HS:n mielipidesivulla

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi totesi vähän aikaa sitten, että aikamme ylivoimaisesti suurin ihmisoikeusongelma on kolmannen maailman köyhyys. Hän on täysin oikeassa, valitettavasti.

Köyhyysongelma ja toiminta sen vähentämiseksi on kuitenkin lyhyessä ajassa noussut keskeisten kansainvälisten toimijoiden työjärjestyksessä varsin korkealle. Maailmanpankkia myöten. Lisäksi Maailmanpankin johto myöntää, että monet sen viime vuosina tarjoamista keinoista eivät ole toimineet parhaalla mahdollisella tavalla. Maailmanpankin johtaja James Wolfensohn on viime aikoina pitänyt kovimpia puheenvuoroja kehitysyhteistyön tarpeellisuudesta ja sen lisäämisestä.

Olemme juuri saaneet myös YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ensi syksyn milllenium-huippukokoukselle tarkoitetun selonteon, jossa vedotaan voimakkaasti rikkaiden maiden hallituksiin kehitysavun lisäämiseksi ja sen suuntaamiseksi erityisesti köyhyyden poistamiseen.

Maailma onkin merkillisellä tavalla kiertänyt kehää. Kun nykyään noin 200 suomalaista kansalaisjärjestöä edustava Kehitysyhteistyön palvelukeskus ry Kepa perustettiin 15 vuotta sitten, yhtenä perusvaatimuksena oli suomalaisen kehitysyhteistyön nostaminen YK:n edellyttämälle 0,7 prosentin tasolle bkt:sta.

Nyt olemme monien vaiheiden jälkeen tulleet siihen tulokseen, että on jälleen korkea aika nostaa sitoutuminen kehitysyhteistyöhön, sen laadun parantamiseen ja määrän kasvattamiseen todellisen arvokeskustelun ja poliittisen vaikuttamisen kohteeksi.

Kehitysyhteistyön aika ei ole ohi, päinvastoin. Viimeksi UNCTAD:n 10. istunnossa Bangkokissa helmikuussa korostettiin, että kehitysmaat voivat hyötyä avautuvista maailmanmarkkinoista vain jos kehitysyhteistyöllä ja suorilla investoinnilla vahvistetaan niiden perusrakenteita ja satsataan ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Johtavat teollisuusmaat sitoutuivat UNCTADissa - jälleen kerran - kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen. Kehitysyhteistyötä tarvitaan siis enemmän ja kipeämmin kuin kenties koskaan.

Jos joku väittää että paluu 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta on Suomen kehitysyhteistyöpolitiikalle täysin epärealistinen tavoite, minä väitän vastaan. Jos minulta kysytään miten minä voin olla sitä mieltä, minä vastaan: se on täysin realistista, sillä Suomi on jo kerran tehnyt sen.

1980-luvun prosenttiliikkeen herättämän arvokeskustelun ja painostuksen seurauksena, mutta myös - tämä myönnettäköön - sen aikaisen konsensuspolitiikan tuloksena, Suomen poliittinen johto sitoutui 1980-luvun puolivälissä kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen 0,7 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä. Näin myös tapahtui, vuoteen 1991 mennessä. Ei siis kannata väittää, etteikö se olisi mahdollista!

Suomen senaikaista ulkopolitiikkaa ja silloisia johtajia voidaan tämän päivän silmin moittia kaikenlaisesta varovaisuudesta ja pysähtyneisyydestä, osittain aiheestakin. Mutta yhdestä asiasta ei: silloiset poliittiset johtajat käyttivät poliittista tahtoaan ja sitoutuivat siihen että kehitysyhteistyövarat nostetaan vähitellen 0,7 prosenttiin. Näin myös tapahtui.

Tämä on itse asiassa melkoinen haaste Paavo Lipposelle, Sauli Niinistölle, Esko Aholle ja muille. Eikö heistä löydy tahtoa ja voimaa siihen samaan mihin Kalevi Sorsa, Paavo Väyrynen ja Harri Holkeri ylsivät jo 1980-luvulla? Nykyisten johtajien saavutukset ovat toistaiseksi toista maata kuin 1980-luvulla. Ahon johdolla kehitysapua leikattiin 1990-luvun alkupuolella maailmanennätysvauhtia ja Lipponen ja Niinistö ovat löytäneet omaksi maagiseksi häpeärajakseen 0,34 prosenttia bkt:sta, jonka alle kehitysyhteistyön ei saisi millään mennä.

Haluan muistuttaa Suomen hallitusta siitä, että Suomen kehitysyhteistyö on viimeksi ollut 0,34 prosentin tasolla vuonna 1996, jolloin hallitus päätti että tämän alemmaksi ei mennä. Hallituksen on varauduttava nyt esitettyä suurempiin kehitysyhteistyömäärärahojen lisäysesityksiin, mikäli aiotaan päästä edes tähän uuteen alajrajaan tänä ja ensi vuonna.

Samalla korostan, että kehitysyhteistyön sisällön ja laadun suhteen emme haikaile 1980-luvun perään. Virheitä tehtiin tuolloin paljon, ja niistä on maksettu kova hinta. Mutta nyt on myös tiedollisia edellytyksiä tehdä paljon parempaa kehitysyhteistyötä kuin takavuosina.

Suomen kehitysyhteistyöllä on hienot tavoitteet: köyhyyden poistaminen, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahvistaminen, kestävän kehityksen edistäminen. 1980-luvun ja nykytilanteen ero voidaan tiivistää näin: silloin oli riittävästi rahaa, mutta puolinaisia tavoitteita ja vaatimattomasti osaamista; nyt on hyvät ohjelmat sekä tieto-taitoa, mutta rahaa aivan liian vähän.

On syytä vedota sekä hallitukseen että oppositioon: tehkää uusi puoluerajat ja vaalikaudet ylittävä sopimus siitä, että Suomen kehitysyhteistyömäärärahat palautetaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta tämän vuosikymmenen loppuun mennessä!

Jorma Kukkonen, pastori
Kehitysyhteistyön palvelukeskus ry:n puheenjohtaja