Poor Economics yrittää ymmärtää valintoja köyhyydessä: miksi ihminen säästää televisioon, vaikka on nälkä?
Kuva:
Peeter Viisimaa
iStockphoto
Uutistausta

Kehitystaloustieteilijöiden kirja hahmottaa elämää köyhyydessä

Alansa tämän hetken nimekkäimpiin edustajiin lukeutuvien intialaisen Abhijit Banerjeen ja ranskalaisen Esther Duflon kirja "Poor Economics" on saanut innostuneen vastaanoton. Teos ruotii kehityskysymyksiä väestöstä ravitsemukseen ja koulutuksesta mikrolainoihin.
Jari Sihvola
18.4.2012

Viime vuonna ilmestynyt kirja "Poor Economics: a Radical Rethinking of the Way to Fight Global Poverty" paneutuu keskeisiin kehitysongelmiin, kuten ravitsemukseen, terveydenhuoltoon, koulutukseen, väestöpolitiikkaan ja köyhyydestä nousemiseen. Kirjassa kehitystaloustieteilijät Abhijit Banerjee ja Esther Duflo käyttävät verrokkiryhmätutkimuksia ja muita kenttätason havaintoja, joiden avulla he pyrkivät ymmärtämään, miltä ongelmat näyttävät köyhien itsensä näkökulmasta.

Kirjoittajat katsovat edustavansa maltillisempaa ja ennakkoluulottomampaa lähestymistapaa kuin kehityskeskustelun kaksi tunnettua nimeä, Jeffrey Sachs ja William Easterly, joista ensimmäinen on suurten kehityspoliittisten ohjelmien puolestapuhuja ja jälkimmäinen taas uskoo enemmän vapaiden markkinoiden toimintaan sekä köyhien omaan innovatiivisuuteen.

Kirjoittajien ajatus on hylätä tällaiset "suuret ideat" ja varsin ennakkoluulottomasti he tuntuvat ratkaisuja eri suunnilta hakevankin. Valtion väliintuloille annetaan kirjassa kuitenkin lopulta varsin selkeä rooli.

Kirjan tutkimukset perustuvat pitkälti satunnaisilla verrokkiryhmillä tehtyihin kokeisiin. Näissä tiettyyn ihmisryhmään kohdistetaan jokin kehityspoliittinen toimenpide ja toiseen ryhmään ei. Ryhmiä tarkkailemalla pyritään havaitsemaan, mikä oli toimenpiteen vaikutus. Tulosten varmistamiseksi samanlaisia kokeita tehdään useissa eri maissa. Tärkeänä kirjassa pidetään myös niin sanottujen köyhyysloukkujen tunnistamista. Ne ovat tilanteita, joissa ihmisen on hyvin vaikea parantaa asemaansa omin avuin.

Tiedolla ja kannustimilla köyhät auttavat itseään

Kirjan käsittelemissä ongelmissa toistuu usein tilanne, jossa köyhät voisivat auttaa itseään suhteellisen helposti, jos heillä olisi tarpeeksi ymmärrystä asioista. Kehitysmaiden ihmiset eivät ole usein vastaavanlaisen holhouksen alaisena kuin vaikkapa suomalaiset, joiden on esimerkiksi hieman vaikeampi ajautua aliravituiksi tai laiminlyödä tärkeitä terveydenhuoltoon liittyviä seikkoja.

Absoluuttisessa köyhyydessä ihmiset joutuvat tekemään enemmän valintoja, ja joskus ne saattavat olla yllättäviä. Esimerkiksi väestön kalorien saanti on pudonnut Intiassa viime vuosina, mitä on selitetty kodin elektroniikan paremmalla saatavuudella. Ravinteikkaan ruoan sijaan ihmiset ostavat vähillä rahoillaan usein herkullisempaa, mutta vähäravinteista ruokaa — tai säästävät rahansa televisiota varten. Elämän mukavuus on siis tärkeä valintojen kriteeri köyhillekin. Ongelma on tutkijoiden mukaan vakava, sillä vanhempien huono ravitsemus vähentää myös heidän lastensa fyysistä ja henkistä suorituskykyä. Vaikka köyhien rahat siis useimmiten riittäisivät kunnon ravintoon, olisi suolaan usein syytä lisätä jodia ja ihmisille tulisi jakaa erillisiä ravinnepakkauksia.

Samoin terveydenhuollon suhteen tiedolliset ongelmat ovat suuria. Länsimaissakaan ei ole aina helppoa saada ihmisiä toimimaan terveytensä hyväksi, ja kehitysmaissa ongelmat ovat suurempia. On esimerkiksi vaikeaa saada ihmisiä ottamaan rokotukset säännöllisesti ja käyttämään hyttysverkkoja, joilla torjutaan malariaa. Banerjee ja Duflo suosittelevat erilaisten hyödykkeiden jakelua houkuttimina, jotta ihmiset tulisivat noutamaan itselleen ja lapsilleen rokotukset säännöllisesti.

Koulutuksen suhteen keskeisimpiä ongelmia on, että ihmiset uskovat koulutuksen hyötyjen olevan sitä korkeampia, mitä pidemmälle koulutuksessa päästään. Siksi köyhät panostavat usein yhden lapsen koulutukseen ja haluavat nähdä hänen pääsevän mahdollisimman pitkälle, vaikka tutkimukset koulutuksen ja henkilön tulojen suhteesta viittaavat siihen, että hyödyllisempää olisi antaa kaikille lapsille hyvä peruskoulutus. Sama asenneongelma näkyy myös kouluissa: huonoina pidettyihin oppilaisiin ei panosteta, vaikka tukiopetuksella saataisiin aikaan hyviä tuloksia huokeasti.

Perhekoot alas säästämällä ja turvaverkoilla

Väestöpolitiikan tulisi Banerjeen ja Duflon mukaan keskittyä poistamaan ihmisiltä syyt hankkia suuria perheitä. Se voisi tapahtua lisäämällä sosiaalisia turvaverkkoja ja helpottamalla säästämistä eläkepäiviä varten. Tällöin saattaisi vähentyä myös ihmisten tarve valita lastensa sukupuoli, mikä on voimistunut Intiassa ja Kiinassa entisestään, vaikka jo aiemmin lasten sukupuolta on säännelty esimerkiksi sen mukaan, kummalle sukupuolelle sopivia töitä on ollut tarjolla.

Ehkäisyvälineet eivät tutkimusten perusteella vaikuta oleellisesti lapsimääriin, mutta ne tekevät syntyvyyden säännöstelystä miellyttävämpää ja auttavat lykkäämään lasten hankkimista myöhempään ikään. Perheasioiden taustalla olevia sosiaalisia normeja on vaikea muuttaa, joskin esimerkiksi Brasiliassa se on onnistunut vahingossa näyttämällä saippuasarjaa, jonka henkilöiden perheet olivat pieniä.

Köyhille olisi hyödyllistä säästää rahaa elämää parantaviin investointeihin, mutta jos rahaa on vähän, on säästäminen vaikeaa: jos rahat eivät mene omien tai sukulaisten yllättävien ongelmien korjaamiseen, voi tupakan tai viinan himo iskeä. Köyhien tarpeisiin suunnatut säästöpankit voisivat auttaa, mutta niidenkin käyttö kysyy itsekuria. Tavallisissa pankeissa jo säästötilien käyttömaksut ovat yleensä liian korkeat.

Entä auttavatko mikroluotot ihmiset ylös köyhyydestä? Banerjee ja Duflo näkevät mikroluotot tärkeinä, mutta antavat niille vain pienen roolin kehityspolitiikassa. Köyhille lainan antaminen on kovin riskialtista ja mikrolainoissa keskeistä on lainan myöntäjän riskien minimoiminen. Tästä kuitenkin seuraa, ettei yrityksen laajentamiseen tarvittavia suurempia lainamääriä voida myöntää. Menestystarinat mikroluotoista ovatkin harvinaisia ja keskittyvät pienlainoituksen alkuvuosiin.

Köyhät haluavat töihin, eivät pienyrittäjiksi

Monet köyhät ovat yrittäjiä vain tilanteen pakosta ja köyhien todellisena pelastajana kirjassa näyttäytyvät vakaat työpaikat — usein suurissa tehtaissa. Ne mahdollistavat säännölliset tulot, joiden avulla ihmiset voivat suunnitella tulevaisuuttaan. Monien kammoksumat vapaatuotantoalueiden hikipajat, niin sanotut maquiladorat, esitetään kirjassa tähän liittyen positiivisessa valossa. Vaikka palkka on pieni ja työ kovaa, ovat vakaat tulot monille tärkeintä.

Samoin kaupunkiin muutto ja urbaanit työmarkkinat kohentavat monien köyhien elämää. Kiina ja Etelä-Korea mainitaan esimerkkeinä maista, joissa hallitus on osannut auttaa yritystoimintaa alkuun järjestämällä riittäviä lainoja sekä takaamalla ihmisille vakaita työpaikkoja, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Banerjeen ja Duflon kirja on siis varsin laaja annos tietoa kehityskysymyksistä kiinnostuneille. Se esittelee miellyttävässä muodossa mittavan määrän uudehkoja ja merkittäviä alan tutkimuksia. Laajemmin kirja opettaa, että sosiaalisten ongelmien selvittäminen vaatii niihin perehtymistä huolellisesti empiirisellä tasolla ilman teoreettisia ennakkoluuloja.

Satunnaisiin verrokkiryhmiin perustuvilla tutkimuksilla on omat kriitikkonsa, mutta Banerjee ja Duflo tuntuvat käsittelevän tutkimustuloksia varsin harkiten, tukien tuloksia pohdinnoillaan ja jättäen asioita tarvittaessa auki. Kirjaa on myös arvosteltu huomauttamalla, että ekonomistit ovat nyt ymmärtäneet asioita, joita kehitystyön kenttätaso on tiennyt jo kauan. Olipa tässä perää tai ei, eivät muut ole esittäneet asioita yhtä vakuuttavasti tutkimuksiin viitaten. Nämä monimutkaiset keskustelut tulevat jatkumaan, mutta kirjoittajat ovat sanoneet niistä oman painavan sanansa.