Palomiehet World Trade Centerin raunioilla.
Tutkija Sarah Bermeo uskoo, että Yhdysvaltain 9/11-iskut merkitsivät suunnanmuutosta kehitysavun kohdennuksessa.
Kuva:
Michael Rieger
FEMA News Photo
Uutistausta

Kehitysavun muuttuvat motiivit: Oman edun tavoittelua ei enää piilotella

Kylmän sodan aikaan syntyneen kehitysapujärjestelmän tavoite oli sitoa köyhiä maita teollisuusvaltioiden poliittiseen ja taloudelliseen vaikutuspiiriin. Tänä päivänä yritetään ennen muuta estää ongelmien valuminen kehitysmaista teollisuusvaltioihin, arvioi yhdysvaltalaistutkija.
Sanna Jäppinen
4.10.2017

New Yorkin terrori-isku 11. syyskuuta 2001 merkitsi suunnanmuutosta kehitysavun kohdennuksessa, väittää tutkija Sarah Bermeo yhdysvaltalaisesta Duke Universitysta.

”Tällä vuosituhannella kehitysavulla pyritään ennen muuta estämään köyhyydestä aiheutuvien ongelmien, kuten laittoman siirtolaisuuden, terrorismin tai ihmiskaupan, kulkeutuminen avunantajamaihin”, hän toteaa tuoreessa artikkelissaan (vaatii kirjautumisen) arvostetussa International Organization -julkaisussa.

”Edistämällä kehitystä muualla yritetään siis varmistaa oman maan kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus.”

Bermeo on analysoinut tutkimuksessaan kahdenvälisen kehitysavun kohdentamista vuosina 1973–2012. Mukana tarkastelussa on 23 avunantajavaltiota ja 156 kehitysmaata.

Kolme erilaista kautta: Kylmästä sodasta terrorismin aikaan

Bermeon mukaan kehitysavun historiassa voidaan erottaa avunantajien motiivien perusteella kolme vaihetta – vaikka toki apuun on joka vaiheessa liittynyt monisyisiä tavoitteita.

Koko apuapparaatin lähtölaukaus oli Yhdysvaltain presidentin Harry S. Trumanin virkaanastujaispuhe vuonna 1949, kun hän esitteli käsitteen ”alikehittyneet maat” ja nosti kehityksen imperatiivin, siis tarpeen kehittää näitä maita, osaksi kansainvälistä politiikkaa. Samalla käytännössä käynnistyi Yhdysvaltain kehitysapu. Kylmän sodan aikana kehitysapu tarjosi Yhdysvalloille välineen ajaa omia poliittisia ja taloudellisia intressejä ja keinon pitää Neuvostoliitto loitolla liittolaismaista. Samaan valtapiiriajatteluun tähtäsivät sittemmin myös muut avunantajat.

Neuvostoliiton ja sen myötä koko sosialistiblokin luhistuminen sekä kylmän sodan päättyminen näkyivät selkeänä laskuna kehitysavun määrässä. Konkreettinen esimerkki löytyy Kongon demokraattisesta tasavallasta, silloisesta Zairesta, jota hallitsi diktaattori Mobutu Sese Seko, raivokas antikommunisti. Maan OECD-valtioilta saama kehitysapu laski 1,1 miljardista dollarista noin 150 miljoonaan vuosina 1988–1992.

Kehitysyhteistyön keskeiseksi perusteeksi nousi 1990-luvun alussa geopolitiikan sijaan turvallisuus, ja tutkimusten mukaan kehitysapua päätyi entistä vähemmän arveluttavien hallitsijoiden näppeihin. Globalisaatio alkoi näkyä myös kehitysavun motiiveissa: teollisuus- ja kehitysmaat kytkeytyivät toisiinsa yhä monimutkaisemmilla siteillä.

Vuoden 2011 syyskuussa tehty isku muutti lopullisesti kehitysavun painotusta, ja esimerkiksi presidentti George W. Bush perusti Millennium Challenge Account -instituutin, jonka tavoitteena oli puuttua kehitysmaissa niihin perimmäisiin syihin, jotka johtavat terrorismin nousuun.

Kohdennettu apu kasvattaa eriarvoisuutta

Hyvä esimerkki kehitysavun nykysuuntauksesta on muutaman vuoden takaa Britannian silloisen pääministerin David Cameronin perustelu avun lisäämiselle, vaikka yleinen mielipide oli vastaan. Cameronin mukaan oli Britannian omien intressien mukaista rakentaa vauraampaa maailmaa; jos niin ei tehdä, ovat konfliktit, massasiirtolaisuus ja kontrolloimaton ilmastonmuutos pian kolkuttelemassa brittien kotiovilla.

Bermeon mielestä Cameronin retoriikka erosi selvästi esimerkiksi Tony Blairin puheista vuosituhannen alkupuolella, jolloin oma etu oli vielä peitelty valistuksen viittaan. Uudessa ajattelussa apu ei pohjaa idealismiin vaan reaalipolitiikkaan.

Koska kehitysavun motiiviksi tunnustetaan nyt avoimesti oma etu, apua myös kohdennetaan juuri sinne, missä avunantaja arvioi hyötyvänsä eniten. Eniten apua saavat väestöltään suuret köyhät maat, joilla on tiiviit suhteet avunantajaan esimerkiksi talouden ja siirtolaisuuden muodossa.

Bermeon mukaan avunantajat ovatkin tänä päivänä aiempaa halukkaampia edistämään nimenomaan kehitystavoitteita verrattuna kylmän sodan aikaan, jolloin strategisten suhteiden pönkittäminen oli usein ykköstavoite. Hän muistuttaa, että myös kehitysavun määrä on noussut selkeästi. Vuonna 1990 OECD-maat antoivat apua 85 miljardia dollaria ja vuonna 2015 jo 147 miljardia.

Kääntöpuolena on avun epätasainen jakautuminen. Ne maat, jotka saavat vähiten apua, ovat jo ennestään heikoimmin integroituneita kansainvälisiin verkostoihin – ja näin noidankehä on valmis. Lopputuloksena voi olla juuri se, mitä avunantajat pyrkivät välttämään: avun ulkopuolelle jääneistä maista kulkeutuu köyhyyden synnyttämiä ongelmia teollisuusmaihin.

Suomalaistutkija: Puheen sävy muuttunut myös EU:ssa

Vaikka Bermeo on analysoinut useiden avunantajien toimintaa, tuntuu hänen tulkintansa pätevän erityisesti Yhdysvaltoihin. Onko samanlaisia trendejä nähtävissä myös EU:ssa?

”Siinä, miten asiat esitetään, on tapahtunut selvästi iso muutos. Enää harvemmin puhutaan köyhyyden vähentämisestä köyhyyden vähentämisen takia, vaan korostetaan sen sijaan sitä, miten kehitysyhteistyöllä voidaan hillitä maastamuuttoa tai ilmastonmuutosta”, kehityspoliittisen toimikunnan pääsihteeri ja kansainvälisiin kehityskysymyksiin perehtynyt tutkija Marikki Stocchetti arvioi Kepalle.

”On hienoa, jos viestinnällisten keinojen avulla saadaan enemmän joukkoja asian taakse, mutta vaarana on, että ladataan liikaa odotuksia siihen, mitä kehitysyhteistyön avulla voidaan saada aikaan. Samaan aikaan tarvitaan muutoksia verotukseen, kauppaan ja investointeihin – ylipäänsä johdonmukaisuutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.”

Stocchettin mukaan viime vuosina esimerkiksi Euroopan parlamentissa on käyty kiivaita keskusteluja siitä, miten kehityspolitiikan pitäisi kytkeytyä siirtolaispolitiikkaan. Suomessa kehityspoliittista keskustelua leimaa pakolaiskysymyksen ohella kehitysyhteistyön rooli talouden veturina ja vienninedistämisen välineenä. Yksityisen sektorin rooli on korostunut erityisesti kuluvalla hallituskaudella.

”Ajattelussa on paljon hyvää: jos yritystoiminnan avulla resursseja jää kehitysmaihin, palvelee toiminta tarkoitustaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti. Liian usein toiminta typistyy siihen, että suomalaisilla on joku tietty tuote tai palvelu, jolle tarvitaan uusia markkinoita”, Stocchetti arvioi.

Suurin uhka kehitysyhteistyön valjastamisessa talouden työkaluksi – tai yhtä lailla globaalin kriisinhallinnan välineeksi – on Stocchettin mukaan se, että perimmäiset eettiset kysymykset jäävät pimentoon. Kyse on kaikesta huolimatta aina ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista.

Myös ainoastaan valtioiden intressien korostaminen kehitysyhteistyön perustana vääristää kokonaiskuvaa.

”Silloin ei tehdä oikeutta monille muille toimijoille, kuten järjestöille tai yksittäisille virkamiehille,” Stocchetti muistuttaa.