Uutistausta

Kehityksen kriisi

Finanssikriisin keskellä järjestetty YK:n kehitysrahoituskokous Qatarin Dohassa osoitti, että maailmantalouden säännöt eivät ole kaikille samat. Yhteistyön henki kärsii, kun muutamat toimijat välttelevät sitoutumista kehitystavoitteisiin.
Matti Ylönen
15.12.2008

ylönen.jpg

Onko kehitysmailla oikeus teollistua ja määrätä itse talouspolitiikastaan? Löytyykö kansainvälisestä yhteisöstä tahtoa puuttua kehitysmaita köyhdyttäviin talouden rakenteisiin?

Marras-joulukuun vaihteessa Qatarin Dohassa pidetyn YK:n kehitysrahoituskokouksen valossa tilanne ei näytä järin lupaavalta. Kokouksesta saatiin ulos suurimmaksi osaksi korulauseita ja muutama varovaisen positiivinen sitoumus.

Niillä ei ratkaista maailmaa ravisuttavien talous-, ruoka- ja ilmastokriisien kehitysmaille aiheuttamia ongelmia. Kaikkia entisiäkään lupauksia ei olla pidetty.

Heikoimmat valtiot ja köyhimmät ihmiset uhkaavat pudota yhä pahemmin kehityksestä, jonka määränpäänä tulisi olla köyhyydestä ja riippuvuudesta irtautuminen.

Tahto muuttaa rakenteita puuttuu

Tarve laaja-alaisille, globaaleille ratkaisuille on historiallisen suuri. Talouskriisi koskettaa koko maailmaa, ei vain Yhdysvaltoja tai Eurooppaa. Tämä tunnustetaan ainakin Dohassa käytyjen keskustelujen pohjalta laajalti.

Looginen johtopäätös olisi, että kriisin edellyttämistä kansainvälisistä ratkaisuista tulisi päättää laajalla koalitiolla ja kehitysmaiden erityisolosuhteet huomioiden. Tämä jäi valitettavasti vain haaveeksi.

Kehitysmaiden velkaongelmaan oli tarjolla ratkaisuja, mutta poliittista tahtoa niihin sitoutumiseen ei löytynyt. Rikkaat maat eivät sitoutuneet selviin, vuosittaisiin aikatauluihin aputavoitteiden saavuttamiseksi. Kehitysmaista lähtevän laittoman pääomapaon ongelmiinkaan ei puututtu.

Yhteistyön henki on paennut

Epäonnistumisiin oli useita syitä. Erityisesti Yhdysvallat pyrki johdonmukaisesti vesittämään sopimusta sen keskeisimmiltä osilta. EU:lla oli hyviä kantoja muun muassa kehitysmaista lähtevään laittomaan pääomapakoon liittyen, mutta tahto puuttua velkaongelmaan puuttui. Kehitysmaiden G77 oli sisäisesti liian hajanainen.

Vertailukohtana on vuosi 2002, jolloin syntyi Dohan neuvottelujen pohjalla ollut Monterreyn konsensus. Se ei ollut täydellinen, mutta syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisessä kansainvälisen yhteistyön hengessä konsensuksesta tuli yllättävän kattava.

Tänään maailmaa ravisuttavat monisyisemmät kriisit, mutta kansainvälisen yhteistyön henki on Dohan valossa paennut takaisin pulloon. Kriisit ovat tähän mennessä synnyttäneet enemmän hajaannusta kuin yhtenäisyyttä. Viivyttely on tässä tilanteessa ylellisyys, johon ei ole varaa. Toivoa sopii, että vallanvaihdos Yhdysvalloissa tulee parantamaan ilmapiiriä.

Kenen kehityksestä on todella kyse?

Dohan kokouksen epäonnistumiset pakottaa kysymään yhden perustavanlaatuisen kysymyksen: mitä kehitykseltä oikein halutaan?

Kaikki haluavat vähentää köyhyyttä. Mutta kuinka moni on todella valmis siihen, että köyhimmät maat voisivat päästä omille jaloilleen ja kansainvälisen yhteisön tasa-arvoisiksi jäseniksi?

Kovin harva puhuu nykyään esimerkiksi teollistumisesta. Tällä en tarkoita saastuttavan savupiipputeollisuuden tukemista, vaan kehitystä kohti itsenäistä, omillaan toimeen tulevaa talousjärjestelmää. Teollistuminen on välttämätöntä, jos haluamme puhua tosissaan kehityksestä.

Länsimaat voisivat katsoa taaksepäin

Nykytilannetta voi verrata toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan. Entä jos Euroopan orastavan teollisuuden tuotot olisivat valuneet yritysten veronkiertona takaisin Yhdysvaltoihin? Tai jos Euroopan yritystoiminnan kehittymiselle ei olisi annettu mahdollisuutta ennen kuin rajat avattiin kilpailulle?

Entä jos Marshall-apua varten oltaisiin luotu pitkä lista politiikkaehtoja, joilla oltaisiin saneltu yksityistämisiä, sosiaalipolitiikkaa ja muita yhteiskunnan avaintoimintoja- sen sijaan, että luotettiin Euroopan maiden olevan itse omien ongelmiensa parhaita tuntijoita?

Vertailu on toki osin epäreilua, sillä sota ei tuhonnut Euroopan valtioiden korkeaa koulutustasoa ja infrastruktuuria. Haaste on kuitenkin todellinen: voidaanko kehitystä saavuttaa ilman, että valtioille taataan resurssit ja talouspoliittinen liikkumavara taloutensa kehittämiseen?

Opettaako finanssikriisi?

Toinen vertauskohta löytyy nykypäivästä. Yksi finanssikriisin opetuksista rikkaille maille on ollut se, että samat ratkaisut eivät toimi kaikkialla. Yhdysvallat on kulkenut kriisin torjunnassa eri teitä kuin Eurooppa, jonka sisältä löytyy suuria vaihteluita maasta riippuen.

Tästä on kyse, kun puhutaan poliittisesta liikkumavarasta. Valtioilla tulee olla mahdollisuus kehittää omaa tuotantoaan ja talouttaan niiden tilanteeseen ja olosuhteisiin parhaiten sopivin keinoin.

Tällä hetkellä kaupan säännöt estävät kehitysmaiden oman tuotannon kehitystä, ja suurimmat rahavirrat kulkevat laittomina rahansiirtoina kehitysmaista rikkaisiin maihin. Rahoituslaitosten kehitysmaille tarjoamat lääkkeet ottavat usein heikosti huomioon kunkin maan omat tarpeet.

Lääkkeet on, antajat puuttuvat

Paikallistason ongelmia ei voida ratkaista tehokkaasti niin kauan, kun kansainvälinen järjestelmä ei näitä pyrkimyksiä tue. Ja kansainvälisen järjestelmän muuttaminen edellyttää yksittäisten maiden aktiivisuutta.

Esimerkiksi yksi Dohan huippukokouksen suurimmista saavutuksista - päätös järjestää finanssikriisin vaikutuksia kehitysmaille käsittelevä korkean tason konferenssi - ei olisi syntynyt ilman Hollannin, Saksan ja Etelä-Afrikan aktiivisuutta.

Kehitysmaat joutuvat silti odottamaan, että myös maailmanpolitiikan suurpelurit osoittaisivat oikeaa kehitystahtoa.

 

 

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia.