Uutinen

Jorma Kukkosen puhe 15-vuotisjuhlassa / osa 2

Jorma Kukkonen
4.3.2000

Haluan päättää tämän puheenvuorooni eräänlaisella back to
basics-aiheella. Osana uutta strategiaamme olemme tulleet siihen tulokseen, että on jälleen korkea aika nostaa sitoutuminen
kehitysyhteistyöhön, sen laadun parantamiseen ja määrän kasvattamiseen, todellisen arvokeskustelun ja poliittisen vaikuttamisen kohteeksi.

Yllätys, yllätys: me vaadimme edelleenkin että Suomen kehitysyhteistyö on uudestaan nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteestamme! Voin kyllä jo sielussani ennakoida eräitä ensireaktioita: eihän tuo ole enää tästä päivästä! Täysin epärealistinen tavoite poliittisessa mielessä jne.

Kuitenkin juuri näistä hokemista tämä arvoskeskustelun tarve kumpuaa.

Kehitysyhteistyön aika ei ole ohi, päinvastoin. Viimeksi UNCTAD:n 10. istunnossa Bangkokissa viime kuussa korostettiin, että kehitysmaat voivat hyötyä avautuvista markkinoista vain jos kehitysyhteistyöllä ja suorilla investoinnilla vahvistetaan niiden perusrakenteita ja satsataan ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Johtavat teollisuusmaat sitoutuivat UNCTADissa - jälleen kerran, kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen. Kehitysyhteistyötä tarvitaan nyt enemmän ja kipeämmin kuin kenties koskaan.

Jos joku väittää että paluu 0,7 prosenttiin bkt:sta on Suomen
kehitysyhteistyöpolitiikalle täysin epärealistinen tavoite, minä väitän vastaan. Jos minulta kysytään miksi minä voin olla sitä mieltä, minä vastaan: se on täysin realistista, sillä Suomi on jo kerran tehnyt sen.

Alkuperäisen prosenttiliikkeen herättämän arvokeskustelun ja
painostuksen seurauksena, mutta myös - tämä myönnettäköön - sen aikaisen konsensuspolitiikan tuloksena, Suomen poliittinen johto sitoutui 1980-luvun puolivälissä kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen 0,7 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä. Näin myös tapahtui, vuoteen 1991 mennessä. Älköön siis kukaan tulko minulle sanomaan, etteikö se olisi mahdollista!

Suomen senaikaista ulkopolitiikkaa ja silloisia johtajia voidaan tämän päivän silmin moittia kaikenlaisesta varovaisuudesta ja pysähtyneisyydestä, osittain aiheestakin. Mutta yhdestä asiasta ei. Silloiset poliittiset johtajat käyttivät poliittista tahtoaan, ja
sitoutuivat siihen että kehitysyhteistyövarat nostetaan vähitellen 0,7 prosenttiin, ja näin myös tapahtui.

Tämä on itse asiassa melkoinen haaste Paavo Lipposelle, Sauli Niinistölle, Esko Aholle ja muille: eikö heistä löydy tahtoa ja voimaa siihen samaan mihin Kalevi Sorsa, Paavo Väyrynen ja Harri Holkeri ylsivät jo 1980-luvulla ? Nykyisten johtajien saavutukset ovat toistaiseksi toista maata kuin 1980-luvulla: Ahon johdolla kehitysapua leikattiin 1990-luvun alkupuolella maailmanennätysvauhtia, ja Lipponen ja Niinistö ovat löytäneet omaksi maagiseksi häpeärajakseen 0,34 prosenttia bkt:sta, jonka alle kehitysyhteistyön ei saisi millään mennä. Haluan tältä paikalta muistuttaa hallitusta siitä, että Suomen kehitysyhtedistyö on viimeksi ollut 0,34 prosentin tasolla vuonna 1996, jolloin hallitus päätti että tämän alemmaksi ei mennä. Vuonna 1999 jäädään jälleen tämän uuden häpeärajan alle, ja ellei kehitysyhteistyölle myönnetä toistasataa miljoonaa markkaa lisävaroja, ei siihen tänäkään vuonna päästä.

Haluan samalla korostaa, että kehitysyhteistyön sisällön ja laadun suhteen emme haikaile 1980-luvun perään. Virheitä tehtiin tuolloin paljon, ja niistä on maksettu kova hinta. Mutta nyt on myös tiedollisia edellytyksiä tehdä paljon parempaa kehitysyhteistyötä kuin takavuosina.

Suomen kehitysyhteistyöllä on hienot tavoitteet: köyhyyden poistaminen, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahvistaminen, kestävän kehityksen edistäminen. 1980-luvun ja nykytilanteen ero voidaan tiivistää näin: silloin oli riittävästi rahaa, mutta puolinaisia tavoitteita ja vaatimattomasti osaamista; nyt on hyvät ohjelmat sekä tieto-taitoa, mutta rahaa aivan liian vähän.

Me vetoamme sekä hallitukseen että oppositioon, tehkää uusi
puoluerajat ja vaalikaudet ylittävä sopimus siitä, että Suomen
kehitysyhteistyömäärärahat palautetaan 0,7 prosenttiin bkt:sta tämän vuosikymmenen loppuun mennessä.

Hyvät ystävät!

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi sanoi äskettäin eräässä tv-ohjelmassa: "Ylivoimaisesti suurin ihmisoikeusongelma on kolmannen maailman köyhyys." Juuri näin se on. Tämän ongelman lievittämiseen ja poistamiseen meitä, KEPAa ja sen jäsenjärjestöjä tarvitaan. Kiitos teille kaikille, että olette olleet ja olette nyt mukana tässä työssä. Sydämellinen kiitos myös Kepan työntekijöille, entisille ja nykyisille sekä kaikille luottamushenkilöille kautta näiden kuluneiden vuosien.

Meitä kaikkia ajaa eteenpäin ja antaa voimaa työhön KEPAssa edelleen näky kolmannen maailman köyhyyden voittamisesta. Kiitos mukanaolosta ja hyvää matkaa tällä vaivalloisella mutta palkitsevalla tiellä.