Kuva:
Shutterstock
Uutinen

Raportti: Joko köyhyyden loppu häämöttää?

OECD:n kehitysyhteistyöraportissa etsitään vastauksia siihen, miten todennäköistä on poistaa äärimmäinen köyhyys vuoteen 2030 mennessä.
Sanna Jäppinen
5.12.2013

Maailma on saavuttanut ensimmäisen YK:n asettamista vuosituhattavoitteista: äärimmäinen köyhyys näyttää puolittuvan vuoteen 2015 mennessä, laskentatavasta hieman riippuen. Nyt kansainvälisen yhteisön katse on siirretty jo vuoteen 2030, johon mennessä äärimmäinen köyhyys pitäisi olla historiaa.

"Jos voimakas talouskasvu jatkuu ja se saadaan yhdistettyä maiden sisäisen eriarvoisuuden vähentämiseen, äärimmäisen köyhyyden poistaminen voi olla mahdollista", brittiläinen tutkija Andy Sumner toteaa 5. joulukuuta ilmestyneessä OECD:n vuotuisessa kehitysyhteistyöraportissa "Development Co-operation Report 2013: Ending Poverty".

"Mutta jos kasvu on heikkoa eikä tulonjakoon puututa, voi äärimmäisessä köyhyydessä eläviä ihmisiä olla vuonna 2030 edelleen noin 1,3 miljardia, saman verran kuin nyt", Sumner jatkaa.

Köyhyys siirtyi keskituloisiin maihin

Sumner muistuttaa, että taistelussa köyhyyttä vastaan ei saa sokeutua tietyille tulorajoille, kuten tällä hetkellä äärimmäisen köyhyyden rajaksi sovitulle 1,25 dollarin päiväansiolle. Köyhyys ei automaattisesti poistu, vaikka päiväansiot kohoaisivat vaikkapa kahteen dollariin, eivätkä mahdollisuudet terveydenhuoltoon, kunnon ravintoon tai koulutukseen ole suoraan kytköksissä tulotasoon.

Köyhimpien maiden ohella Sumner kehottaa pitämään mielessä myös keskituloiset, nopeasti kasvavat maat. Vielä 1990-luvulla lähes kaikki maailman köyhimmät ihmiset elivät köyhimmissä valtioissa, mutta tällä hetkellä noin 70 prosenttia köyhimmistä, eli miljardi ihmistä, elää keskituloisissa maissa. Pelkästään Intiassa ja Kiinassa asuu puolet maailman köyhimmistä ihmisistä.

Toisin sanoen: vaikka kahdenkymmenen vuoden aikana 30 alhaisen tulotason maata on noussut keskituloisten maiden joukkoon, ei talouskasvu ole onnistunut nostamaan ihmisiä köyhyydestä odotetulla tavalla.

Tästä syystä kehitysapua keskituloisillekaan maille ei Sumnerin mukaan pitäisi kokonaan lopettaa, mutta sille pitää etsiä uusia muotoja: avunantajien pitää keskittyä tukemaan oikeudenmukaista talouskasvua, antaa lahjarahan sijaan esimerkiksi edullisia lainoja ja miettiä uudenlaisia rahoitusmalleja, joissa varoja tulee sekä avunantajalta että vastaanottajamaan hallitukselta.

Miten tehdä kehitysyhteistyötä fiksusti?

Myös OECD:n kehitysyhteistyöstä vastaava johtaja Jon Lomøy kaipaa virallisen kehitysavun roolin päivittämistä tämän päivän todellisuuteen. Lomøyn mielestä OECD-maiden avun merkitys on edelleen tärkeä, mutta se on vain yksi kehityksen työkaluista. Tulevaisuudessa, tai oikeastaan jo nyt, vaaditaan entistä parempaa kokonaisuuksien hallintaa: kehitysapua ei voi tarkastella irrallaan muista rahavirroista, kuten suorista ulkomaisista investoinneista ja yksityisen sektorin toimista.

Lomøy tarjoaa esimerkkinä uudenlaisesta, fiksummasta avusta verotuksen kehittämistä kehitysmaissa. Tärkeintä on saada monikansalliset yhtiöt maksamaan oikeudenmukainen osuus tuotostaan toimintamaahan, mutta samalla voidaan vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän toimivuuteen ja luotettavuuteen – ja kasvattaa heidän myötämielisyyttään verojen keräämiselle. 

Maailmanpolitiikan valtasuhteiden muuttuessa perinteisten avunantajien eli OECD-maiden on myös kyettävä nykyistä parempaan vuoropuheluun uusien avunantajamaiden, kuten Kiinan ja Brasilian, kanssa, ja avunantajien on yhdessä vastattava köyhempien maiden tarpeisiin, Lomøy toteaa. 

Oppimista riittää edelleen myös siinä, että avun vastaanottajamaille oikeasti myönnetään paljon puhuttu omistajuus ja sananvalta avun kohdennukseen. Allekirjoittaessaan vuonna 2005 Pariisin julistuksen avun tehokkuudesta OECD:n DAC-kehitysapukomitean jäsenet sopivat, että avun jakamisessa hyödynnetään mieluummin kohdemaiden omia järjestelmiä ja budjetteja sen sijaan, että rakennetaan erillisiä ohjelmia ja rinnakkaisia rakenteita. Tavoitteena oli, että näin saadaan vahvistettua maiden omaa hallinto- ja talousjärjestelmää.

”Pariisin julistuksen monitorointi on kuitenkin osoittanut, että avunantajat eivät edelleenkään hyödynnä riittävästi olemassa olevia järjestelmiä, vaikka kehitysmaat ovat itse pyrkineet vahvistamaan niitä ja lisäämään hallintonsa luotettavuutta”, Lomøy kirjoittaa.