Kepan järjestämille kehityspoliittisille päiville osallistui 120 kansalaisjärjestöjen edustajaa. Seminaari järjestettiin Kiasmassa Helsingissä.
Kuva:
Sami Taberman
Kepa
Uutinen

Järjestöt: Globaalikasvatus on keskeistä kehityspolitiikkaa

Järjestöjen rooli ihmisoikeuksien, moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden puolustajina on entistä tärkeämpi, todettiin Kepan järjestämässä kehityspoliittisessa päivässä 20.10.
Sanna Jäppinen
21.10.2011

”Kun vihapuheista on tullut salonkikelpoisia, on järjestöjen tärkein työkenttä tällä hetkellä ehkä Suomessa”, kiteytti Fididan Anja Malm käynnistäessään kansalaisjärjestöjen kehityspoliittisen päivän.

Tilaisuudessa käytiin läpi järjestöjen syksyn aikana antamia kommentteja tekeillä olevaan kehityspoliittiseen ohjelmaan ja kerrottiin ministeriölle järjestökentän viime toiveet ennen kirjoitusprosessin alkua. Luonnos on tulossa kommenteille marras-joulukuun taitteessa, ja lopullista versiota ministeriö lupailee alkuvuoteen mennessä.

Voidakseen vaikuttaa Suomen asenneilmapiiriin järjestöt kaipaavat nykyistä toimivampia työkaluja.

”Globaalikasvatuksen avulla voidaan tavoittaa ihmiset pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin. Toivottavasti tukea saadaan jatkossa myös pidempikestoisiin kampanjoihin”, esitti Reilun kaupan edistämisyhdistyksen Reeta Partanen. Hänestä globaalikasvatushankkeissa pitäisi etsiä myös kokonaan uusia avauksia ja laajentaa työtä esimerkiksi yritysyhteistyön suuntaan.

Tukimuodot joustavammiksi

Viestintä ja kehitys -säätiön Marjut Helminen kaipasi suurempaa joustoa eri tukimuotojen välillä. Hänen mukaansa heidän työssään on välillä vaikea vetää rajaa kotimaan ja kehitysmaan toiminnan välille. Esimerkkinä oli nettiyliopistohanke, jossa suomalaiset ja afrikkalaiset opiskelijat suorittivat samoja opintokokonaisuuksia.

”Afrikkalaisopiskelijoiden kuluihin emme voineet käyttää globaalikasvatustukea, sillä se on tarkoitettu vain kotimaan työhön”, Helminen selvitti.

Joustavuutta kaivataan myös varsinaiseen kehitysyhteistyöhön, jotta tavoite paikallisten osallistamisesta toteutuisi.

”Toivomme, ettei käsiä sidottaisi jo budjetointivaiheessa. Jos halutaan vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa, meidän pitää voida kuunnella hankkeiden suunnittelussa myös ihmisiä paikan päällä”, totesi Reeta Partanen.

Lähetysseuran Maria Immonen puolestaan sanoi järjestöjen kaipaavan muutosta siihen, että kun kohdemaassa tapahtuu akuutti kriisi, on kehitysyhteistyörahoitusta vaikea suunnata sen seurauksien hoitamiseen.

Ihmisoikeudet tärkeimpiä

Järjestöjen mielestä köyhyyden vähentämisen on oltava edelleen Suomen kehityspolitiikan päätavoite.

”Järjestöpalautteessa esitettiin tavoitteen kirjaamista muotoon 'köyhien aseman parantaminen'”, kertoi Kepan Tytti Nahi. Nahin mielestä tuore näkökulma korostaisi paremmin sitä, että talouskasvun täytyy tuntua myös kaikkein köyhimpien elämässä.

Maria Immonen kaipasi kehityspolitiikkaan muutenkin ihmisläheisempää otetta: ”Köyhyyttä pitäisi käsitellä ihmisoikeusloukkauksena. Se ei ole abstrakti asia.”

Immonen muistutti myös siitä, että kansalaisjärjestöt eivät turhaan puhu paljon arvoista.

”Kuulemme nykyään poliitikkojen suusta, että 'ihmisoikeudet eivät ole universaaleja'. Meidän on puhuttava päättäväisesti ihmisoikeuksien tärkeydestä: ne ovat tärkeämpiä kuin vaikkapa kauppa.”

Kehityspolitiikka kaipaa markkinointia

Maria Immosen mielestä ihmisoikeusperustaisuuden pitäisi jatkossa näkyä kehityspolitiikassa kautta linjan, ei ainoastaan kehitysyhteistyössä. Hänen mielestään tavoitteiden sitominen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin on yksi keino saavuttaa yhtenäinen linja politiikan eri sektoreiden välillä.

Kaiken kaikkiaan hallituksella on järjestöjen mielestä petrattavaa kehityspolitiikan johdonmukaisuudessa, vaikka se on jo vuosia keikkunut kirjattuna tavoitteena linjauksissa.

Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeusjärjestö Kiosin Ulla Anttilan mielestä kehityspoliittista ohjelmaa kannattaisi käyttää paitsi linjauksena myös markkinointivälineenä, jolla tietoa viedään kehitysuskovaisten ydinjoukon ulkopuolelle, kuten muihin ministeriöihin.

”Ohjelmaan pitäisi kerätä esimerkkejä saavutetuista tuloksista, ja järjestöiltä löytyy paljon kokemuksia hyvistä prosesseista”, Anttila totesi.

Kansalaisilta kansalaisille

Hallitusohjelmaan on jo kirjattu, että kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyörahoituksen osuutta koko potista pyritään nostamaan, ja järjestöt toivovat, että kehityspoliittiseen ohjelmaan saadaan selkeä prosenttiosuus.

”Kansalaisjärjestöt voivat ottaa ulkoministeriötä helpommin esille sensitiivisiä kysymyksiä ja henkilöitä. Esimerkiksi Siemenpuu-säätiön, Abiliksen ja Kiosin konferenssissa oli hiljattain mukana osanottajia Tiibetistä”, Ulla Anttila totesi, kun pohdittiin, mihin järjestöjä kaivataan virallisen kehitysyhteistyön rinnalla.

Anttilan mukaan järjestöillä on myös kohdemaissa paremmat mahdollisuudet kuunnella niitä, joiden ääni ei muuten pääse esille.

”Kun puhutaan paikallisesta omistajuudesta, on aina kyse omistajuudesta jonkun ehdoilla: hallituksen, yritysten, kansalaisyhteiskunnan”, Anttila muistutti.

WWF:n Maija Kaukosen mukaan heidän tavoitteenaan on saada kohdemaiden neuvotteluissa hankkeen kaikki toimijat saman pöydän ääreen, eikä vain tyytyä olemaan viestinviejänä osapuolten välillä.

”Yritämme helpottaa kommunikointia, emme lisätä eristäytyneisyyttä.”

Maria Immonen arvioi, että järjestöjenkin työssä piilee aina vaara jäädä työskentelemään vain paikallisen eliitin kanssa: kansalaisyhteiskunnan kanssa toimitaan, vaikka kumppanina olisi pääkaupungin ammattimainen kansalaisjärjestö. On siis pyrittävä aktiivisesti etsimään niitä, joiden oloihin oikeasti halutaan vaikuttaa.

Immonen vinkkasi vielä ministeriölle, että yhtä lailla kuin suomalaisjärjestöiltä vaaditaan tarkat selvitykset työn tuloksellisuudesta, pitäisi vastaavia raportteja vaatia myös monenkeskisiltä toimijoilta, kuten YK:ltä, johon virtaavat huomattavasti suuremmat rahavirrat kuin järjestöihin.