Jonglööraamista ei voi opettaa vain esimerkkiä näyttämällä: taidot pitää opetella itse.
Kuva:
Esa Salminen
Kepa
Uutistausta

Harvardin professori: Kehitysyhteistyö vaikuttaa usein hullujen hommalta

Kehitysyhteistyössä lähdetään lähes aina ulkopuolella keksityistä ratkaisuista, vaikka pitäisi keskittyä köyhien maiden itse nimeämiin ongelmiin, sanoi YK-yliopisto Widerin vuosiluennon pitänyt Lant Pritchett.
Esa Salminen
4.10.2012

Nykyisessä kehitysajattelussa seurataan perustavanlaatuisesti väärää strategiaa. Esimerkiksi avoimen tiedon ylistäminen kehitysavussa on turhaa niin kauan kun faktat ovat fiktiota. Näin sanoi Harvardin yliopiston kansainvälisen kehityksen professori Lant Pritchett Helsingin Ritarihuoneella 27. syyskuuta. Yleisössä istui Suomen kehityspolitiikan kermaa presidentti Martti Ahtisaaresta lähtien.

Se miksi ihmiset tekevät asioita, ja miten he perustelevat sitä itselleen ja läheisilleen on paljon tärkeämpää kuin pinnallisten tietojen julkaiseminen internetissä. Se olisi YK-yliopisto Widerin vuosiluennon pitäneen Pritchettin peräänkuuluttamaa "syvää tilivelvollisuutta" (accountability).

"Syvästi korruptoituneita tarinoita vastaan ei voi taistella lisädatalla. Tiedolla ei tee mitään, jos sitä ei linkitetä takaisin ihmisten elämään siten, että he voivat muuttaa jotain. Suurin osa läpinäkyvyysaloitteista on toistaiseksi keskittynyt liian ohueen käsitykseen tilivelvollisuudesta ja liian pinnalliseen tietoon, ilman että mietitään, miten tieto vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja päätöksentekoon."

Elävästi puhuva, hihittelevä ja jonglööraava (linkki videoon alla) professori antoi esimerkin.

Indonesiassa jaettiin Maailmanpankin avulla tukiaisin halvennettua riisiä ohjelmassa, jonka idea oli loistava: riisin hinta oli noussut 50 prosentilla kuukaudessa, joten ohjelmalla taattiin maan köyhyystilastojen perusteella kaikkein köyhimmille perheille subventoitua riisiä.

Hanketta suunnittelut Pritchett osallistui seurantamatkalle ja kulki hallituksen väen kanssa tutustumassa niihin kyliin ja perheisiin, joille riisiä oli toimitettu — raporteista pystyi seuraamaan riisisäkin tien aina kotitalouteen saakka, ja virkamiehet koneiston joka portaalla vakuuttivat, että ne pitivät kutinsa.

Lopulta tarkastusmatkalaiset päätyivät pieneen kylään kahdeksan Land Cruiserin voimin ja löysivät pöllämystyneen kyläpäällikön skootterin selästä.

"Näytin hänelle raporttia, jossa sanottiin, että tämännimiset ihmiset saivat tämän verran riisiä, ja kysyin kävikö näin oikeasti. Hän sanoi: 'Juu, tietenkin'. Sanoin, että toisissa kylissä oli käynyt niin, että kyläpäällikkö oli päättänyt jakaa riisin kaikkien kyläläisten kesken, koska muutkin kärsivät hintakriisistä. Olivatko he kenties tehneet samoin? Päällikkö vastasi: 'Tietenkin'."

Tämä oli päällikön mukaan ensimmäinen kerta, kun hallitukselta tuli jotain apua kylään, joten kaikille jaettiin. Listan mukaiset vähävaraiset saivat puolet riisistä, loput jaettiin muiden kesken.

"Sitten käännyin kysymään valtion virkamiehiltä, miksi he olivat sanoneet että raportit olivat sataprosenttisesti totta, he vastasivat: 'Niin kaikki Maailmapankista ovat ennen halunneet kuulla'."

"Sillä mitä kirjattiin papereihin ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti käytännössä tapahtui! Ja riisiä varastettiin paljon: kun luopuu siitä, ettei kirjoita paperille mitä oikeasti tapahtuu, vuodoista tulee mahdollisia, ja silloin niitä tapahtuu. Noin 30 prosenttia riisistä tässä tapauksessa hävisi ennen kuin se pääsi kylään saakka."

Ei olla edes tyhjällä pöydällä

Ei sinänsä ole ongelma, miten riisiä Indonesiassa jaetaan. Ongelma on Pritchettin mukaan mallissa: on olemassa faktat siitä, miten jossakin maassa sujuu. Niiden pohjalle tehdään politiikka: mihin halutaan mennä? Sen jälkeen toimitaan.

Nyt mennään väärin päin puuhun: kehitysmaailma on täynnä toimijoita, jotka luovat faktoja perustellakseen sitä, mitä tekevät. Pritchettin sanoin: "Jos et tee sitä, mitä faktojen mukaan pitäisi tehdä, on kaksi vaihtoehtoa: voit joko muuttaa sitä mitä teet, tai muuttaa faktoja."

Tämä luo sellaisen maailman, jossa kirjoitetulla faktalla (tai vaikkapa laeilla) ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä todellisuus on. Näin paljon tehtiin kouluja ja teitä, näin paljon oli töissä sairaanhoitajia ja opettajia. Näin paljon poliiseja.

Nyt ei hänestä olla edes siinä pisteessä, että huomattaisiin, että teoriat valtioiden toimintakyvyn kasvattamisesta eivät toimi — vaan siinä, että ne ovat epäonnistuneet. Ei olla tyhjällä pöydällä eli siinä, että valtioilla ei ole kykyjä, vaan tilanteessa, jossa ihmiset teeskentelevät, että heillä on kykyjä, joita heillä ei ole. Olisi helpompaa rakentaa postilaitos, jos sen tiellä ei olisi postilaitosta, joka ei toimi.

"Rotkon yli ei voi hypätä kahdella hypyllä", Pritchett sanoi.

Kehitysajattelun virhe on Pritchettin mukaan ollut siinä, että on kuviteltu, että kunnon järjestelmät ja instituutiot takaavat menestyksen. Oikeampaa olisi ajatella, että kunnolliset menetystarinat luovat ympärilleen toimivat instituutiot.

"Nyt olemme jumissa syy—seuraus-suhteen väärällä puolella."

"Taistelua ei voi ohittaa"

Teoriassa on siis ajateltu, että kun koulutetaan ihmisiä, säädetään lakeja ja rakennetaan hyvää hallintoa maan ministeriöihin, niin kyllä se toimiva valtio sieltä syntyy ennen pitkää. Todistusaineisto ei vakuuta Pritchettiä: nopeasti eteenpäin meneviä maita on hyvin vähän, ja monet ottavat takapakkia

Strategiaksi pitäisikin ottaa se, että rohkaistaan ja tuetaan toimivia ratkaisuja ja annetaan tilaa suunnitelmista poikkeamiselle. Kunnolliseen menestykseen tarvitaan myös kyvykkäistä ja motivoituneita ihmisiä, jotka tuntevat tekevänsä työtä, jolla on merkitystä: on parempi, jos opettaja on ryhtynyt opettajaksi kutsumuksen tähden eikä siksi, että työtarjous on tullut, koska opetussektoria on tuettu avokätisesti.

Tämä on vaikeampi tie kuin valtion instituutioiden luominen, mutta Pritchettin mukaan välttämätön: on harhaa kuvitella, että modernisaatiota voisi kiihdyttää esimerkkiä antamalla. On harhakuvitelma, että heikko valtio ottaisi muut kiinni kiihtyvällä vauhdilla.

"Ainoa tapa päästä oikeisiin sääntöihin on taistelu", Pritchett sanoi.

"Tie toimivaan valtioon on vähän kuin jonglööraaminen", Pritchett sanoi ja alkoi heitellä palloja. "Opetellessa pitää harjoitella yksi kyky toisensa jälkeen. Kun yhdestä kyvystä tulee rutiinia, voi siirtyä seuraavaan."

Jos jonglöörausta haluaa opettaa jollekin toiselle, se ei auta, että näyttää esimerkin ja ojentaa pallot.

"Vaikka kaikki lopulta jonglööraisivat lopulta suurin piirtein samalla tavoin, se pitää silti oppia."

Ihmistä tuskin voi lahjoa tai pakottaa jonglööraamaan kovin tehokkaasti, mutta motivaatio varmasti auttaa oppijaa.

Ainoa vaihtoehto: aito ongelmalähtöisyys

Pritchettin mukaan kehitysyhteistyössä pitää aloittaa paikallisesti nimetyistä ongelmista, joita ihmiset haluavat ratkaista.

"Se kuulostaa itsestään selvältä, mutta suurin osa kehitysyhteistyön käytännöstä alkaa täysin päinvastoin. Aloitetaan ratkaisuista, joita halutaan ihmisten toteuttavan. Yleensä ei kysytä, mikä ihmisillä on vialla."

Ongelma menee kaikkein ylimmälle tasolle saakka: YK:n vuosituhattavoitteetkaan eivät olleet paikallisesti nimettyjä, vaan niistä sovittiin kansainvälisesti, eivätkä ne välttämättä heijastelleet sitä, mitä ihmiset kussakin maassa halusivat ratkaista.

Tämä saattaa kuulostaa suomalaisista järjestötoimijoista tutulta: paikallisten omistajuus ja osallistaminen ovat olleet taikasanoja kentällä jo pitkään. Pritchett kuitenkin sanoi, että nykyisen kaltainen osallistavuus on aivan eri asia kuin mitä hän ajaa.

"Melkein kaikki kehitysyhteistyöhankkeet ovat ratkaisuvetoisia. Niissä tehdään hirveän tarkat suunnitelmat, joita toiminnan pitäisi seurata. Seuranta ja vaikutusten arviointi liittyvät laskettaviin asioihin, eikä niillä ole reaaliaikaista tekemistä käytännön toiminnan muokkaamisen kanssa, ja oppiminenkin tapahtuu ylhäältä alas", Pritchett luetteli. "Ajatellaan, että nerot suunnittelevat ja hölmöt toteuttavat."

"Suurin osa osallistavista lähestymistavoista nykyisessä kehitysmaailmassa on itse asiassa sokerikuorrutettuja versioita ylhäältä alas suuntautuvista hankkeista. Eli voidaan mennä paikalle ja sanoa, että tässä on teille tilaa osallistua hankkeeseen, joka on jo suunniteltu. Onhan se vähän parempi kuin olla osallistamatta ollenkaan, muttei se vaikuta paikallistasoon eikä kasvata kyvykkyyttä. Se voi itse asiassa hankaloittaa aitoa alhaalta ylös tapahtuvaa toimintaa, sillä jos ylhäältä alas suuntautuvissa hankkeissa on osallistava elementti, hankkeet usein syrjäyttävät jo käynnissä olevat paikalliset prosessit."

Pitkään Maailmanpankilla työskennellyt Pritchett puhui lähinnä isoista ohjelmista, mutta samat mekanismit toimivat joka tasolla: ei suomalainen järjestökään saa (ainakaan vielä) ulkoministeriöltä tukea hankkeen valmistelumatkaan ennen kuin hankesuunnitelma on jo hyvin pitkällä.

Yritä uudelleen, vai oletko hullu?

Pritchett summasi luentonsa kahdella kansansanonnalla.

"Ensimmäinen on, että jos et onnistu, niin yritä ja yritä uudelleen. Toinen on, että hulluuden määritelmä on se, että tekee samat asiat ja odottaa toisia tuloksia. Eli kun sanotaan, että yritä uudelleen, se tarkoittaa, että yritä jotain muuta."

Pritchettistä kehitysyhteistyössä ollaan jumissa rakenteellisessa hulluudessa.

"Muistan kuinka kerran Maailmanpankissa menin kokoukseen, jossa käsiteltiin satojen miljoonien dollarien hanketta Kenian opetusministeriössä. Ohjelman iso osa oli institutionaalinen vahvistaminen, ja siinä oli kaikenlaisia hienoja kykyjen vahvistamisen komponentteja."

"Hankkeen nimi oli 'Kenian peruskoulutus kuusi'. Eli oletan, että näitä ohjelmia oli ollut jo viisi tätä ennen, ja silti kuudennen ohjelman hankedokumentti alkoi selityksellä siitä, kuinka opetusministeriö ei ollut toimintakykyinen."

"Joten luonnollinen kysymys oli, että jos ensimmäinen ja toinen ohjelma eivät toimineet, eivätkä kolmas tai neljäskään... eikä vielä viideskään — niin milloin päästään hulluuden määritelmään? Milloin myönnetään, että me seuraamme perustavanlaatuisesti väärää strategiaa, ja uskalletaan päästää valloilleen se voima, joka paikan päällä jo on, jotta ihmiset voivat itse etsiä omat ratkaisunsa?"