Uutinen

Globalisaatiota ruoditaan Kuubassa

Vaikka diktatuurit ovat kaatuneet Latinalaisessa Amerikassa, taloussuunnittelussa on mennyt jotain pahasti pieleen, kun maiden tärkein vientituote on ihminen.
Kimmo Lehtonen
9.2.2005

HAVANNA -- Maailmankuulu kuubalainen muusikko Silvio Rodríguez on sanonut, että hänen musiikkinsa ja sanomansa ei välttämättä muuta maailmaa, mutta se voi olla osa maailman muuttamiseen pyrkivää liikettä.

Kuuban ekonomistien järjestön puheenjohtaja Roberto Verrier Castro lainasi maanmiehensä sanomisia kiteyttääkseen ytimekkäästi tällä viikolla Havannassa pidettävän globalisaation ja kehityksen ongelmia käsittelevän konferenssin tarkoituksen. Ensisijaisesti ekonomisteille suunnattu, sarjassaan jo seitsemäs viisipäiväinen konferenssi pidetään Havannan konferenssipalatsissa.

Osallistujia on saapunut ennätykselliset 1200 ympäri maailmaa, mutta valtaosa ymmärrettävästi Latinalaisesta Amerikasta. Noin sadan esitelmöitsijän joukossa on useita talous- ja yhteiskuntatieteiden tunnettuja nimiä, kuten Latinalaisen Amerikan talouskomission CEPALin johtaja José Luis Machinea, Nobel-palkittu Reinhard Selten, YK:n kehityspoliittinen päällikkö Jan Kregel, Le Monde Diplomatiquen päätoimittaja Ignacio Ramonet, professorit Oscar Ugarteche Perusta ja Osvaldo Sunkel Chilestä.

Vaikka edelleen sosialismin nimeen vannovassa Kuubassa ollaankin, avajaistilaisuudessa CEPALin Machinea yritti vakllaritalouden ulkopuolella eikä dollari enää kelpaa maksuvälineeksi. Ei edes kulmabuuttaa kuulijoita siitä, että maiden tai mantereiden talous- ja kehitysongelmien voittamiseksi ei ole olemassa minkäänlaisia maagisia reseptejä.

Tarkoituksellinen viittaus tai ei, Kuubassa on otettu käyttöön kaksi kuukautta sitten eräänlainen dollarivero, jolla paikataan maan talouden mittavaa budjettivajetta. Käytännössä se tarkoittaa, että Kuuba on näennäisesti doaarissa tai taksissa. Dollarit on vaihdettava ns. chavitoiksi eli valuuttapesoiksi, ja vaihdettaessa valtio ottaa toimituksesta 10 prosenttia välistä.

Talousuudistuksissa on varjopuolensa

Machinea korosti, että Latinalaisen Amerikan ongelmia on lähestyttävä mantereen sisältä käsin. Samalla hän muistutti, että parin viime vuosikymmenen aikana tapahtunut talouksien avautuminen ja vientitalouteen keskittyminen on kieltämättä kehittänyt joitakin mantereen makrotalouksia.

"Mutta mihin suuntaan ja millä hinnalla", kysyi Machinea heti perään. "Uusliberalistinen strategia ei ole tuonut mukanaan odotettuja ja luvattuja tuloksia. Tulonjako on entistä epäoikeudenmukaisempi, sosiaalinen epävarmuus, työttömyys ja köyhyys ovat lisääntyneet. Talouksien kasvu on ollut heikkoa ja epävakaista, valtion instituutiot ovat heikentyneet ja valtion ote talous- ja sosiaalipolitiikan suunnittelusta on herpaantunut."

Keskeinen kysymys Machinean mukaan on, miten löydetään sellainen malli, jonka kehitysstrategian keskiössä on kysymys tasavertaisuuden lisäämisestä.

Chileläinen Osvaldo Sunkel säesti Machinean sanomisia, mutta nosti esiin ajankohtaisen kysymyksen hyvästä hallinnosta. Parin viime vuosikymmenen aikana mantereen maat ovat siirtyneet demokratian tielle ja kaataneet totalitääriset hallinnot. Kansan odotukset demokratiasta ovat olleet suuret, ja ne ovatkin joutuneet ristiriitaan uusliberalistisen globalisaation tarjonnan kanssa.

"Ja sitten olemme valinneet valtaan useita presidenttejä, jotka ovat esittäneet edistyksellisiä poliittisia ohjelmia. Kuitenkin lähes jokainen heistä on nopeasti koonnut hallituksen, joka alkaa toteuttaa täysin ohjelman vastaista uusliberalistista politiikkaa." Sunkel viittasi epäsuorasti Brasilian Lulaan, jolle hän ennustaa juuri edellä mainitusta syystä vaikeita poliittisia ongelmia tulevaisuudessa.

Nostalgisesti Sunkel kaipasi valtion vahvempaa puuttumista yhteiskunnallista toimintaa sääteleviin prosesseihin. "Kuten sodan jälkeen aina 70-luvulle asti. Nyt markkinat ovat keskiössä ja laittavat rajat valtion toiminnalle."

"Jotain on mennyt pahasti pieleen, kun mantereemme maiden tärkein vientituote on ihminen." Trendi on Sunkelin mukaan ymmärrettävissä lukujen valossa: vuonna 1990 Latinalaisessa Amerikassa oli noin 8 miljoonaa työtöntä, kymmenen vuotta myöhemmin uusliberalististen talouskuurien jälkeen 18 miljoonaa. Samaan aikaan rikkaudet ovat keskittyneet yhä harvempien käsiin.