Yhdysvallat sitoo apuaan avoimesti, mutta melkein kaikki tekevät sitä kulisseissa.
Kuva:
United States Coast Guard
Uutinen

Eurodad: Sitomaton apu on usein käytännössä sidottua

Kehitysyhteistyöllä hyödytetään monin eri tavoin länsimaisia yrityksiä, vaikka avun olisi parempi tietoisesti elvyttää kehitysmaiden talouksia, sanoo Eurodadin tuore raportti. Järjestön mukaan olisi tärkeää siirtää päätökset hankinnoista vastaanottajille.
Esa Salminen
7.9.2011

Jos tarkastellaan maailman valtioiden menoeriä, päällimmäiseksi nousevat palkat, ja heti sen jälkeen julkiset hankinnat. Kehitysyhteistyössä hankinnat vastaavat yli puolta kehitysavusta ja ovat noin 69 miljardia dollaria vuosittain. Suurin osa tästä rahasta palaa bumerangin tavoin rikkaisiin maihin, selviää Eurodad-järjestön tuoreesta "How to spend it — Smart procurement for more effective aid" -raportista.

Yleiseurooppalainen Eurodad arvioi kehitysyhteistyöhankkeiden hankinnat kuuteen eri maahan. Hyvän avun ehto näyttää järjestön mukaan olevan se, että hankinnat tehdään tulevaisuudessa aiempaa viisaammin, ja erityisesti käyttäen vastaanottajamaiden hankintajärjestelmiä, toisin kuin nyt monet tekevät.

Salaa sidottu apu

Hankintakäytännöt ja -lait ratkaisevat, mitkä yritykset voittavat kehitysyhteistyövaroin maksettavat tarjouskilpailut, ja se taas määrää, kuka käärii voitot, saa luotua työpaikkoja ja pystyy kehittämään toimintaansa.

Avun tehokkuuden kannalta ongelmallisimpana tässä suhteessa pidetään sidottua apua. Sidotulla avulla on pakko tehdä hankintoja avunantajamaasta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on lailla säädetty, että sen ruoka-apu pitää ostaa yhdysvaltalaisviljelijöiltä ja toimittaa yhdysvaltalaisilla laivoilla maailmalle. Tällä saadaan kyllä maanviljelijöiden ja laivanvarustajien sympatiat avun taakse, mutta tuhlataan rahaa, koska markkinoiden ei anneta hoitaa kuljetuksia ja ostoja sieltä, mistä halvimmalla saa.

Käytännössä sitomatonkin apu tapaa hyödyttää länsimaiden yrityksiä: Eurodadin laskelmien mukaan kaksi kolmasosaa sopimuksista menee käytännössä länsimaiden firmoille, ja 60 prosenttia sen maan yrityksille, josta apu tulee.

Tämä johtuu siitä, että tarjouskilpailuja voidaan rajoittaa erilaisin kriteerein: yrityksen koko ja kokemus samankaltaisista hankkeista esimerkiksi voi tuoda lisäetua, tai olla jopa pääsyvaatimus koko kilpaan. Monet kehitysmaiden yritykset eivät tällaisessa kilpailuissa länsimaille pärjää. Kriteerien tarkoitus voi olla työn laadun varmistaminen, mutta käytännössä ne ajavat hankkeet hyödyttämään länsimaisia yrityksiä.

Suomen avun sitomisaste on hyvin alhainen: monenkeskisestä avusta vuoden 2007 tilastoissa sidottua apua oli 15 prosenttia ja kahdenvälisestä avusta 0,8 prosenttia. Samana vuonna Suomella oli Eurodadin tutkimuksen kohteena oleviin maihin kolme tarjouskilpaa. Jokaisen voitti suomalaisyritys.

Kaiken kaikkiaan OECD-maiden kehitysavusta noin 20 prosenttia on virallisesti sidottu ostoihin avunantajamaasta. Sen lisäksi 60 prosenttia on Eurodadin mukaan käytännössä sidottu epävirallisesti.

"Apu joka on käytännössä sidottu, vaikka se onkin luonteeltaan erilaista, ei eroa paljon virallisesti sidotusta avusta", raportissa tuomitaan. "Se heikentää tuotos-panos-suhdetta ja estää kehitysmaita hyötymästä avun kerrannaisvaikutuksista."

Taustalla riskien pelko ja taloudellinen etu

Jos avusta halutaan kaikki hyöty irti, sen sidonnaisuuden solmut tulisi avata myös käytännössä, ei vain paperilla, Eurodadin raportissa huomautetaan. Apua pitäisi käyttää ikään kuin vastaanottajamaiden talouksien elvytykseen.

Käytännössä helpoin — ja avun tuloksellisuuteen tähtäävien prosessien suosittelema — tie tähän on se, että avunantajat käyttäisivät vastaanottajien hankintajärjestelmiä omiensa sijaan. Se antaisi valtaa vastaanottajille, säästäisi hallintokuluissa ja mahdollistaisi sen, että kehitysmaiden yritykset voisivat nykyistä paremmin hyötyä hankintasopimuksista.

Tätä vastustavat rahoittajat sanovat usein, etteivät vastaanottajien hankintajärjestelmät ole riittävän hyviä, ja niiden käyttöön sisältyy riskejä. Eurodad testasi tätä argumenttia vertaamalla paikallisten järjestelmien käyttöastetta Maailmanpankin ylläpitämään CPIA-rekisteriin (Country Policy and Institutional Assessment), joka mittaa maiden järjestelmien toimivuutta. Selvityksessä ei löytynyt minkäänlaista korrelaatiota vastaanottajamaiden järjestelmien käytön ja CPIA-rekisterin kuvaaman laadun välillä.

"Tämä viittaa siihen, että vastaanottajamaiden järjestelmien käytön esteet löytyvät rahoittajapuolelta: kyseessä on sekoitus taloudellisia etuja, riskien välttelyä ja julkisen hyväksynnän kaipuuta", raportissa todetaan.