Velkakysymykset olivat tapetilla 2000-luvun vaihteen kehitysmaaliikkeessä. Nyt velasta ei paljon puhuta, vaikkei ongelma ole poistunut.
Kuva:
Kepan arkisto
Uutistausta

EU:n kehityspolitiikasta puuttuu velkapolitiikka

Monista velkakriiseistä huolimatta Euroopan unionilla ei ole velkapolitiikkaa kehitysmaita kohtaan. Velka on kuitenkin merkittävässä roolissa EU-maiden kehitysyhteistyössä, ja politiikat poukkoilevat suuresti.
Minna Mayer
23.2.2011

Kehitysyhteistyörahoitus voidaan karkeasti jakaa kahteen tyyppiin: lahjoituksiin ja velkoihin. Maailman suurimmalla avunantajalla – Euroopan unionilla – ei kuitenkaan ole velkapolitiikkaa, eivätkä velkakysymykset näy kovinkaan merkittävällä tavalla sen kehityspoliittisissa linjauksissa. Tästä huolimatta velkatoimilla on suuri rooli usean EU-maan kehitysyhteistyössä.

Kokonaisuudessaan EU-maiden velkapolitiikka on vaikeasti ennustettavaa ja poukkoilevaa: Lainojen osuudet avun määristä vaihtelevat antajasta ja vastaanottajasta riippuen suuresti, osa ei ole antanut lainoja lainkaan, osa enemmän kuin apua. Entisten siirtomaiden ryhmää on suosittu antamalla näille maille keskimäärin enemmän lahja-apua kuin lainoja. Tästä huolimatta niille on annettu myös suurempi osa velkahelpotuksista.

Suomi huonoin hyvistä

Euroopan 15 niin sanotun vanhan jäsenmaan vertailussa vuosina 2000–2008 pohjoisen Euroopan maat ovat selvästi suosineet lahjamuotoista apua lainoituksen sijaan. Suuret avunantajat – Britannia, Ranska ja Saksa – ovat keskivaiheilla, velkaorientoituneet eteläiset maat pahnan pohjimmaisina. Suomi sijoittuu tässä vertailussa hyvien maiden huonoimmaksi, lähelle keskivaihetta: Suomen kehitysavussa lainoja annetaan apuun nähden vähän, keskimäärin vain 2,6 prosenttia 2000-luvulla. Suomen sijoitusta vertailussa tiputtaa kuitenkin se, että viidennes lainoista on mennyt köyhimmille kehitysmaille sekä se, että lainat vaihtelevat tuplasti apua enemmän.

Lahja-apuun orientoituneinta politiikkaa harjoittavien pohjoisten EU-maiden kehitysyhteistyön määrät ovat verrattain pieniä, joten tilastoissa ne jäävät suurempien maiden huonompien käytänteiden jalkoihin. Keskimäärin pohjoiset EU-maat ovat antaneet lainoja 0–10 prosenttia kokonaisavustaan, eteläiset maat 30–40 prosenttia.

Ei yhteistä kehityspolitiikkaa

Kehityspolitiikka kuuluu EU:ssa niin sanotun jaetun toimivallan osa-alueeseen. Se tarkoittaa, että Euroopan yhteisön kehityspolitiikka täydentää jäsenvaltioiden harjoittamaa politiikkaa. Jaetusta toimivallasta johtuen EU-maiden harjoittama kehityspolitiikka on sekä rakenteellisesti että laadullisesti eroavaa – yhteisistä EU-tason tavoitteista huolimatta. Erityisen vaihtelevaa se on velkatoimien osalta.

Velka esiintyy useimmissa kehityspolitiikan linjauksissa sivuosassa, muutamana sivuhuomautuksena Euroopan unionin Kehityspolitiikan konsensus -paperissa ja yhdessä YK:n vuosituhattavoitteen alatavoitteista. Velkatoimien pitkäkestoisuus ja velan verrattain suuret osuudet avun määrästä puoltaisivat suurempaa roolia.

Velkakeskustelun henkiin herättäminen

Velkaan kyllästyttiin poliittisena kysymyksenä jo 1990-luvulla, sinnikkäimmät väsyivät viimeistään Jubilee 2000 -kampanjan jälkeen. Keskustelun hiipuminen ei johdu velkaongelman häviämisestä: kukaan ei vain halua julkisesti omaksua velanantajan roolia.

Kriisien tähden velalla on huono maine, turhaan. Velka itsessään ei ole ongelma, vaan puutteellinen päätöksenteko, vastuuton lainaaminen ja sekavat käytänteet tekevät siitä sellaisen. Nykyään tämä ongelma on ulkoistettu kasvottomille toimijoille, kuten Maailmanpankille, Kansainväliselle valuuttarahastolle IMF:lle ja yksityiselle sektorille. Tosiasiassa OECD:n mukaan vielä vuonna 2007 Afrikan velkakertymästä 36.8 prosenttia oli kuitenkin peräisin toisilta valtioilta.

Velkakeskustelun vireyttämisessä tulee keskittyä olennaisiin kysymyksiin. Ensisijaisesti tulee pohtia kenelle lainaa edelleen annetaan ja kenelle kannattaisi ennemmin antaa lahjamuotoista apua. Esimerkiksi suuren volyymin lainoittajat Britannia, Ranska ja Saksa antoivat 2000-luvulla lainaa edelleen myös köyhimmille kehitysmaille, huolimatta niiden heikosta kyvystä hyödyntää sitä esimerkiksi kannattaviin investointeihin.

Toinen kysymys on velkahelpotusten rooli. Halutaanko velkahelpotuksia antaa vain kriisitilanteissa, kuten Tsunamin ja Irakin sodan tapauksissa, vai johdonmukaisesti kautta linjan? Entä mitä poliittisia ehtoja uusille lainoille tulevaisuudessa asetetaan? Miten näiden toimien avulla voitaisiin estää velkakriisit?

Pitkästä historiasta lyhyeen tulevaisuuteen?

Velkaongelman juuret ulottuvat siirtomaa-aikaan, jolloin lainanannon perusmallit luotiin. Historian monet velkakriisit ovat osoittaneet, kuinka merkittävän uhan puutteelliset velkakäytännöt luovat. Pitkästä velkatoimien historiasta ja kriiseistä huolimatta poliittinen tahtotila velkaongelman selvittämiseksi vaikuttaa edelleen puuttuvan.

EU-maiden kansalliset velanhallintamekanismit ovat viime vuosien aikana paljastaneet heikot kohtansa: velanhallinta on EU:ssa ongelma monella tasolla. Sen lisäksi, että nyt keskitytään kansallisten velkakertymien hallintaan, tulisi samanaikaisesti virittää keskustelu EU:n velkastrategiasta kehitysmaita kohtaan. Aika on otollinen, sillä uusilla EU-mailla ei vielä ole omia käytänteitä.

Velkaongelman hoitaminen pelkästään taloudellisesta näkökulmasta ei ole toiminut, sillä velkahelpotukset eivät muuta taloudellisia ja poliittisia syitä hakea lisää lainaa. Uusien velkakriisien estämiseksi pitäisikin laatia kokonaisvaltainen velkapolitiikka lainan molempiin päihin, myöntäjille ja vastaanottajille.

Velkaongelmien pitkästä historiasta huolimatta niiden kauaskantoinen tulevaisuus on estettävissä.

Kirjoittajan pro gradu -tutkielma "EU and the Developing Nations' External Debt, EU-15's Debt Policy, 1960-2008" käsittelee EU-maiden velkapolitiikkaa. Hän suunnittelee kehitysyhteistyöhön liittyvää väitöskirjaa.