Intialaisnainen vedenhaussa
Kuva:
IStock
Uutistausta

Eriarvoisuus hidastaa talouden kasvua

Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet useimmissa valtioissa viime vuosikymmeninä. Osittain siksi, että työllä eläminen on vaikeaa.
Henri Purje
10.11.2014

Vuonna 1974 yhdysvaltalainen taloustieteilijä Arthur Okun piti Harvardin yliopistossa luentosarjan, jossa hän totesi, ettei taloudessa voi lisätä samaan aikaan tehokkuutta ja tasa-arvoa. On valittava jompi kumpi.

Okunin vaihtokauppana tunnetusta ajatuksesta muodostui pian eräänlainen nyrkkisääntö, jota vasten poliittisia päätöksiä usein arvotetaan. Esimerkiksi eriarvoisuutta tasaavia tulonsiirtoja ja progressiivista verotusta saatetaan pitää moraalisesti oikeutettuina, mutta niiden hintaa – talouskasvun hidastumista – liian suurena.

Myös seitsemättä vuottaan Euroopassa jatkuvan talouskriisin ratkaisuja pohdittaessa oikeudenmukaisuus ja kasvu on usein asetettu vaa'an eri päihin. Näin teki myös elinkeinoministeri Jan Vapaavuori esiintyessään Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa 3. toukokuuta.

"Se lisäarvo, mitä me saamme oikeudenmukaisuuden tunteen puolella, on varmaan merkittävä, mutta samaan aikaan häviämme talouden dynamiikan puolella”", Vapaavuori totesi.

Okunin vaihtokauppa on kuitenkin siinä mielessä huono perusta päätöksille, että se ei pidä paikkaansa.

Useissa historialliseen aineistoon pohjautuvissa tutkimuksissa on osoitettu taloudellisen eriarvoisuuden sekä jarruttavan kasvua että lyhentävän kasvujaksoja. Vastaavasti eroja tasaavat tulonsiirrot ovat vauhdittaneet kasvua, tai sitten niiden vaikutus siihen on ollut neutraali.

Kansainvälisen valuuttarahasto IMF on osoittanut näiden johtopäätösten pätevän sekä teollistuneissa että kehitysmaissa, joskin tietyin varauksin.

"Aineiston rajallisuuden vuoksi meillä ei ole ollut mahdollisuuksia vertailla esimerkiksi eri maanosia keskenään, vaan olemme joutuneet tyytymään jakoon OECD-maihin ja muihin", Andrew Berg, yksi IMF:n ajattelun muuttaneista ekonomisteista, täsmensi puhuessaan Wider-instituutissa Helsingissä alkusyksystä.

Bergin mukaan myös sillä, millaisin veroin ja tulonsiirroin eroja tasataan, on suuri merkitys. Tehottomat tai liian rajut toimet saattavat hidastaa kasvua, ja eri maissa ja eri aikoina tilanteet ovat erilaisia.

Silti hän painottaa, että etenkin pienituloisimpien ostovoiman parantaminen on keskimäärin hyväksi bruttokansantuotteelle ja ettei "toimettomuus suuren eriarvoisuuden edessä ole todennäköisesti perusteltua".

Rikkaus harvojen käsissä

Huoli eriarvoistumisesta ei ole ihme. Kuten Kepan tänään julkaisema ajankohtaiskatsaus "Äärimmäinen köyhyys ja äärimmäinen rikkaus" osoittaa, maailmassa on enemmän varallisuutta kuin koskaan, mutta valtaosa siitä on pienen vähemmistön hallussa.

Maailman nettovarallisuuden jakautuminen: rikkain prosentti väestöstä omistaa 48 prosenttia, köyhin 50 prosenttia vain yhden prosentin. (Lähde: Davies, James, Lluberas, Rodrigo ja Shorrocks, Anthony: Credit Suisse Global Wealth Report 2014)

Credit Suisse -pankin taannoisen selvityksen mukaan rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa 48 prosenttia kaikista varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia. Ihmiskunnan köyhemmän puoliskon osuus kakusta on yksi prosentti.

Sekä varallisuus- että tuloerot ovat useimmissa yhteiskunnissa lisääntyneet viimeisen kolmen vuosikymmenen kuluessa. Kehitysmaissa tuloerot kasvoivat keskimäärin 11 prosenttia vuosina 1990–2010 välillä, läntisissä teollisuusmaissa ne ovat suurempia kuin kertaakaan sitten 1970-luvun. Joka kolmas ihminen maapallolla ansaitsee alle kaksi Yhdysvaltain dollaria päivässä.

Esimerkiksi Sambiassa, yhdessä Suomen pitkäaikaisista kehitysyhteistyökumppanimaista, bruttokansantuote kasvoi keskimäärin kolmen prosentin vuosivauhtia välillä 2004–2010. Samaan aikaan äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus väestöstä nousi 65:stä 74:ään prosenttiin.

Tilasto toisensa jälkeen viestii, että kasvu ei ole hyödyttänyt kaikkia ja että äärimmäinen eriarvoisuus on talouskehityksen lisäksi uhka myös ihmisoikeuksille, yleiselle hyvinvoinnille, kansanterveydelle, turvallisuudelle ja maapallon ekologiselle kantokyvylle.

Jopa Maailman talousfoorumiin Sveitsiin kokoontuva globaali eliitti on kolmena vuotena perättäin todennut eriarvoisuuden olevan yksi nykyhetken suurimmista uhkatekijöistä.

Työllä ei pärjää

Eriarvoistumiskehityksen taustalla on monia syitä, mutta yksi keskeisimmistä on se, että palkat ovat viime vuosikymmeninä pudonneet pääomatulojen ja yritysvoittojen vauhdista. Suomeksi sanottuna työntekijöille jää aiempaa pienempi osuus tuottavuuden kasvusta.

Enemmistölle maailman väestöstä työstä saatavat ansiot ovat tärkein aineellista elintasoa ja hyvinvointia määrittävä tekijä, joskin myös tulonsiirtojen, verotuksen ja hyvinvointipalveluiden merkitys on huomattava.

Vuoden 1990 jälkeen työtulojen osuus kansantuotteesta on pienentynyt valtaosassa maailman maista. Teollistuneissa OECD-maissa pudotusta on ollut lähes 10 prosenttiyksikköä. Kehitysmaista on vaikeampi saada kattavaa ja luotettavaa käsitystä, mutta niissä maista, joista tietoja löytyy, trendi on ollut vastaavanlainen.

Paljon huomiota saaneen ranskalaisekonomistin Thomas Pikettyn keskeisin saavutus liittyy tavallaan saman ilmiön toiseen puoleen: Piketty on pitkälle historiaan menevällä aineistollaan osoittanut pääoman tuottavuuden kasvaneen viime vuosikymmeninä bruttokansantuotetta nopeammin. Tämä johtaa varallisuuden kasaantumiseen jo ennestään rikkaille.

Kun muistaa, että myös palkkajakauman epätasa-arvo on useimmissa maissa lisääntynyt ja että yleisestä palkkakehityksestä eriytyneet suurituloiset saavat kokonaispotista aiempaa leveämmän siivun, työkorvausten kokonaistulo-osuuden tilastollisen laskun takaa alkaa hahmottua sekä elämiseen riittämättömiä palkkoja että työttömyyttä.

Latinalaisessa Amerikassa, jossa tuloerot ovat maailman yleistrendin vastaisesti vähentyneet 2000-luvulla, etenkin pienituloisimpien ansioiden kasvulla on ollut tärkeä vaikutus eriarvoisuuden ja köyhyyden vähentämisessä. Esimerkiksi Brasiliasssa köyhimmän 10 prosentin ansiot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneet neljä kertaa bruttokansantuotetta nopeammin.

Tästä huolimatta Brasilia ja koko Latinalainen Amerikka ovat tosin edelleen hyvin epätasa-arvoisia.

Palkankorotukset eivät ole vain kuluerä

Valtavirran taloustiede selittää palkkojen tulo-osuuden laskua yleensä sillä, että kouluttamattoman työvoiman tuottavuus ole pysynyt teknologisen kehityksen kyydissä ja että kilpailu avoimessa globaalitaloudessa luo paineita pitää palkat alhaalla.

Kansainvälinen työjärjestö ILO selvitti taannnoin oletusten paikkansapitävyyttä. ILOn empiirinen aineisto vahvisti globalisaation kielteisen vaikutuksen. Teknologiset muutokset sen sijaan ovat työntäneet palkkoja pikemminkin ylöspäin kehitysmaissa, ja kehittyneissäkin talouksissa niiden kielteinen vaikutus on ollut häviävän pieni.

Suurimmat selittäjät heikolle palkkakehitykselle olivat rahoitusmarkkinoiden koon ja vaikutusvallan kasvu sekä hyvinvointivaltion alasajo. ILOn mukaan tulosten poliittinen viesti on selkeä.

"Tulonjako riippuu ennen kaikkia yhteiskunnallisista instituutioista sekä rahoitusjärjestelmän rakenteesta. Hyvinvointivaltion vahvistaminen, etenkin ammattiyhdistyslainsäädännön uudistaminen kollektiivista sopimista tukevaksi, ja finanssisektorin säänteleminen saattaisivat auttaa kasvattamaan palkkatulojen osuutta tavalla, joka heikentäisi talouden tehokkuutta vain vähän tai ei lainkaan", järjestö toteaa viime vuonna julkaisemassaan raportissa.

ILO muistuttaa myös, että palkat eivät ole ainoastaan yritysten kilpailukykyä heikentävä kustannustekijä. Korkeammat työtulot vauhdittavat myös talouden pyörät liikkeessä pitävää kulutuskysyntää, ja saattavat ne parantaa työvoiman tuottavuuttakin.

Yksittäinen valtio voi ainakin hetkellisesti tavoitella vientivetoista kasvua palkkoja leikkaamalla, mutta jos kaikki pyrkivätt samaan, pian koko maailmantalous sakkaa riittämättömän kysynnän vuoksi. Toisaalta ILOn suosittama palkkavetoinen kasvu onnistuu vain riittävän suurella markkina-alueella ja edellyttäisi siten usein jonkinasteista kansainvälistä yhteistyötä.

Vientivoittoihin ja palkkakysyntään perustuvien kasvumallien eroihin tiivistyy monia ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa esitettyjä näkemyksiä työn ja pääoman välisestä tulonjaosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta sekä talouden pitkän ajan elinvoimaisuuden turvaamisesta.

Puheenvuoroihin, joiden perusoletus on luonnonlain kaltainen vaihtosuhde taloudellisen tehokkuuden ja eriarvoisuuden välillä, on syytä suhtautua varauksella.

Kirjoittaja on yksi Kepan 11.11. julkaistun ajankohtaiskatsauksen "Äärimmäinen köyhyys ja äärimmäinen rikkaus" toimittajista.