Guinealaiselta Finda Marie Kamanolta mitataan kuumetta. Tyypillisiä ebolan oireita ovat heikotus, oksentaminen, verinen ripuli, kuume ja nenäverenvuoto.
Kuva:
Sylvain Cherkaoui
Doctors Without Borders
Uutistausta

Ebola nosti esiin YK-rahoituksen puutteen

Länsi-Afrikkaa kurittava epidemia syntyi maaseudun köyhyydestä ja Maailman terveysjärjestön riittämättömästä rahoituksesta.
Jukka Aronen
10.11.2014

Kuluvan vuoden maaliskuussa alkaneen ebola-epidemian ensimmäinen toivonpilkahdus koettiin viime viikolla, kun Liberia ilmoitti, että sen ebolatapaukset ovat vähenemässä. Samaan aikaan kuitenkin Guineassa ja Sierra Leonessa, kahdella muulla taudin pääalueella, kerrottiin uhrilukujen yhä kasvavan.

Oltiin ebolaa saamassa kuriin lähikuukausina tai ei, se on opettanut muutamia asioita globaalista terveydenhuoltojärjestelmästä.

Yksi opeista liittyy siihen, miksi ebola levisi tällä kertaa ennätyksellisen laajalle.

Ruotsalainen terveysalan ikoni ja tilastonikkari Hans Rosling selittää asian omaan tapaansa rautalangasta vääntäen.

Roslingin mukaan epidemia käynnistyi kolmen maan raja-alueella, virallisen terveysjärjestelmän selän takana. Ensimmäistä uhria hoiti paikallinen poppatohtori, ja kun poppatohtori kuoli, hänen hautajaisiinsa tultiin kolmen maan alueelta. Hautajaismenot tartuttivat tautia vieraisiin, jotka sitten palasivat omiin kyliinsä rajojen taakse.

Oleellista oli, että taudin lähtöpiste oli kaukana paikallisesta kyläkeskuksesta, eli siellä missä on eniten köyhyyttä.

Nigeria pysäytti taudin

Länsi-Afrikan erityispiirteenä on ollut terveydenhuollon täydellinen puuttuminen suurelta osalta maaseutua. Itse asiassa maaseutu on niin erillään muusta yhteiskunnasta, että siellä vallitsee monin paikoin epäluulo kaikkea kaupungista tuotua kohtaan.

Kun on epäluuloa, ulkopuolisen on hyvin vaikea tulla kertomaan, miten pitäisi toimia elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Toisin oli niissä maissa, joissa ebolaa on esiintynyt aiemmin.

Zairessa (nykyisessä Kongon demokraattisessa tasavallassa) vuonna 1995 ebola pääsi hetkeksi leviämään yhdeksän miljoonan asukkaan Kinshashaan, mutta saatiin kuriin. Avain oli, että tautia padottiin jo paljon paremmin maaseudulla.

Zairessa onnistuttiin pitkälti siksi, että esiintymisalueella oli hyvin järjestäytyneitä ja yhteistyöhaluisia paikallisyhteisöjä, kylävanhimpia ja perinteisiä johtajia, joille pystyttiin jo alkuvaiheessa selittämään taudin syyt ja ehkäisykeinot. Nämä yhteisöt antoivat myös Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun työskennellä vapaasti alueellaan. Ruumiit vietiin pois, taudinkantajat saatiin eristettyä ja kontaktiketjut jäljitettyä.

Sujuvasti toimittiin myös Nigerian Lagosissa, jonne nykyinen Länsi-Afrikan epidemia uhkasi levitä. Riski oli suuri, sillä kaupungissa asuu 21 miljoonaa ihmistä - lähes saman verran kuin Sierra Leonessa, Guineassa ja Liberiassa yhteensä.

Koko maahan julistettiin ripeästi hätätila. Noin 900:n ebolapotilaisiin kontaktissa olleiden lämpötiloja seurattiin, ja lentokentillä tutkittiin jopa 16 000 matkustajaa päivittäin.

Maailman terveysjärjestö WHO ja Lääkärit ilman rajoja kouluttivat lääkäreitä tunnistamaan oireet. Apuna käytettiin myös kokeneita epidemiologeja, jotka kartoittivat kontaktiketjuja satelliittijärjestelmien ja karttojen avulla. Kaikki kontaktit löydettiin ja eristettiin.

Nigeria laittoi myös panoksia pelon vähentämiseen. Se yritti saavuttaa kaikki 175 miljoonaa asukastaan käyttämällä sosiaalista mediaa, julkkiksia ja tv-kampanjointia. Länsi-Afrikasta tulleita lentoja ei peruutettu, mutta valvontaa ja kouluttautumista jatkettiin - vielä senkin jälkeen kun maa on ollut virallisesti ebolasta vapaa.

WHO:lla ei ole rahaa

Lagosissa oli lääkäreitä, joita kouluttaa. Ja myös sairaaloita ja laboratorioita.

Toisin on Länsi-Afrikassa. Kuuden miljoonan asukkaan Sierra Leonessa on 136 lääkäriä, yli neljän miljoonan Liberiassa vaivaiset 51 lääkäriä ja kymmenmiljoonaisessa Guineassa noin tuhat lääkäriä. Suurin osa työskentelee muualla kuin köyhällä maaseudulla.

Oxfamin terveysasiantuntija Mohga Kamal-Yanni kertoo The Guardianin haastattelussa, että rutiköyhien länsiafrikkalaisten maiden ongelma on ennen kaikkea rakenteellinen.

"Lääkäreiden ja sairaanhoitajien määrää ei ole mahdollista lisätä nappia painamalla. Yleiseen koulutusjärjestelmään on ensin panostettava, jotta saadaan ihmisille peruskoulutus, jonka pohjalta voidaan sitten erikoistua terveydenhuoltoalalle. Lääkäreiden, sairaanhoitajien, lääkintävahtimestareiden ja kätilöiden lisäksi tarvitaan hallintojohtajia, suunnittelijoita ja kirjanpitäjiä."

Ja tässä kohtaa astuu kuvaan mukaan Maailman terveysjärjestö WHO, joka tekee suosituksia maailman maiden terveydenhuoltojärjestelmille ja josta olisi periaatteessa eniten hyötyä kaikkein köyhimmille maille.

WHO ei itsessään kouluta lääkäreitä, vaan tekee ennen kaikkea poliittista vaikuttamistyötä, jotta terveysjärjestelmät olisivat riittävät ja maat osaisivat varautua myös epidemioihin.

Nykyisen ebola-epidemian aikana on käynyt selvästi ilmi, että WHO:n budjetti on riittämätön. Se on samankokoinen kuin suurehkolla länsimaisella sairaalalla. Yhdellä sairaalalla.

Budjetista päättää, toisin kuin muilla YK-järjestöillä, rahoittajamaista koostuva hallitus. "Omistajat" pystyvät myös korvamerkitsemään lempihankkeitaan. Tällöin on vaarana, että abstraktit kohteet, kuten mahdolliset tulevaisuuden epidemiat, jäävät vähälle rahoitukselle. Ja näin on juuri käynytkin.

Lisää sitoutumista tarvitaan

Nykyinen epidemia on WHO:n mukaan sairastuttanut 13 042 ihmistä kahdeksassa maassa. Näistä 4 818 on kuollut. Todelliset luvut saattavat kuitenkin olla 2-3 kertaa korkeammat.

Näiltä, ja vielä tulossa olevilta, uhreilta oltaisiin vältytty, jos epidemiaan oltaisiin ennakolta varauduttu. Nyt ulkomaiset järjestöt ja avunantajat ovat joutuneet keksimään menetelmiä lennosta. Lääkärit ilman rajoja on esimerkiksi turvautunut antropologeihin lähestyessään köyhiä syrjäisiä kyliä.

Asiantuntijat, kuten Oxfamin Kamal-Yanni, pelkäävät, että kun nykyisen epidemian ympärille syntynyt mediahuomio siirtyy toisaalle, köyhien maiden terveysjärjestelmien kehittäminen jää sikseen.

Kamal-Yanni haluaisi nähdä YK:n jäsenmailta parempaa ja vastuullisempaa sitoutumista WHO:n toimintaan.

"Kehitysmaat haluaisivat tukea WHO:ta, mutta niillä ei ole varoja. Toisaalta ne maat, joilla rahaa olisi, eivät ole kiinnostuneita kehittämään WHO:ta", tiivistää Kamal-Yanni.