Uutinen

Christian hyvä

Pekka Holopainen
25.2.2004

Kuva: Pekka Holopainen
Tämä taitaa olla aika turha harjoitus, mutta pari näkökulmaa vielä. Ulkoministeriön tämän vuoden seinäkalenterissa lukee: "Meidän
pitää muuttaa maailmaa." En ole laittanut kalenteria seinälle, koska viisaus ei tue tuota julistusta. Suuret kulttuurit ovat nousseet ja kukistuneet; ihminen on pysynyt samana. Vanha viisaus sanookin, että ketään toista ei voi muuttaa kuin itseään.

Gunvor Kronman puhui artikkelissaan Helsingin Sanomissa (22.12.2003) Suomen kehityspoliittisen ohjelman kunnianhimoisuudesta. Kysymykseni onkin: kenen kunnianhimo on kyseessä, ja kuinka monta ulkoministeriön ja järjestöjen työntekijää ajautuu burn outin takia ennenaikaiselle eläkkeelle tätä kunnianhimoista ohjelmaa läpi ajettaessa?

Uuden vuoden pyhinä tutustuin sekä ulkoministeriön gender-kirjaseen että YK-liiton julkaisuun "Vuosituhatjulistuksen rauhan ja kehityksen tavoitteet". Jälkimmäisessä Anastasia Laitila kuvaa, kuinka kansalaisjärjestöt jaetaan kahteen luokkaan: katutasoon ja salonkilobbareihin. Olen eri mieltä kategorioiden määrästä. Barrikadeilla heiluvien ja salonkikelpoisten ryhmien lisäksi on vielä suuri, heterogeeninen joukko, joka on liikkeellä täysin muista lähtökohdista.

Perinteinen "toiveiden tynnyri" on nyt vaihtunut 55 gallonan tynnyristä valtavaksi tankkeriksi. Jos poliittisten julkilausumien suuria asioita (esimerkiksi köyhyyden poistaminen) aletaan Suomessa jossain instanssissa hoitaa luterilaisella työn etiikalla, hirvittävillä kierroksilla ja tehokkuudella, seuraukset ovat väistämättä
työntekijäportaassa karmeita. Kun tätä skenaariota vertaa useimmissa vastaanottavissa kulttuureissa vallitsevaan hitauteen ja inertiaan, on itsestään selvää, että jossain homman on pakko pettää, ja se mikä pettää, ovat ne ihmisparat, jotka joutuvat mahdottomia yrittämään. Julkilausumathan eivät sen sijaan maksa mitään.

Järjestöjen näkökulmasta vain yksi kysymys: voisiko ulkoministeriö harkita taukoa näennäisesti loputtomille hanketuen ehtojen kiristämisille ja reunaehtojen lisäämisille? Niitä on nyt monen vuoden ajan hartiavoimin lisätty, ja hommasta saattaa pian ilo karata. Olisiko välillä vaatimusten lisäämisessä mahdollista vetää henkeä niin, että kehy-hommia voisi tehdä muutenkin kuin ryppyotsaisena ja verenmaku suussa? Yhteiskunnassamme monet hälytyskellot soivat, jos vain osaa kuunnella; yhä enemmän väkeä siirtyy psyykkisistä syistä eläkkeelle. Tätä taustaa vasten joutuu ihmettelemään, miksi vaatimusruuveja vedetään aina vaan tiukemmalle. Vaatimustason jatkuva nostaminen on eräs takuuvarma keino aiheuttaa ihmisille pahaa oloa ja burn outia. Hyvinvointia ja onnellisuutta se tuskin lisää.

Toivotan kuitenkin Sinulle ja kaikille kollegoillesi hyviä vointeja ja suurenmoista kevättä!

Asinus tuus,
Pekka Holopainen

Pekka Holopainen on Kuurojen lähetyksen projektisihteeri ja Christian Sundgren ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston apualaisosastopäällikkö.



Holopaisen ja Sundgrenin kirjeenvaihto ja muita ajatuksia hanketuesta löytyy Kepan nettikeskustelusta.