Aiemmat huippukokoukset ovat poikineet julkilausumia ja tavoitteita, jotka tulisi viedä paremmin käytäntöön, järjestöasiantuntija sanoo.
Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Busanin huippukokouksessa pyritään kehittämään apua

Kehitysavun tehokkuutta on tarmokkaasti parannettu viime vuosina, mutta tehtävää riittää edelleen. Osa pelkää nyt, että Kiinan houkutteleminen yhteiseen neuvottelupöytään saa Euroopan myymään periaatteensa.
Esa Salminen
10.11.2011

Maailman kehitysyhteistyöpiirit valmistautuvat kiireellä neljättä avun huippukokousta varten. Se järjestetään Etelä-Korean Busanissa 29.11.—1.12. Kokouksessa tarkastellaan kuinka hyvin apua on saatu tehostettua vuoden 2005 Pariisin julistuksen ja sitä seuranneen vuoden 2008 Accran toimintaohjelman avulla.

Vastaus on: jonkin verran, muttei tarpeeksi. Kehitysmaat ovat petranneet hallintoaan melko mukavasti, mutta rahoittajat ovat saavuttaneet määräaikaan mennessä vain yhden kolmestatoista tavoitteesta — sen, että avunantajat koordinoivat toimiaan keskenään paremmin.

"Rahoittajat voivat painostaa köyhiä maita uudistamaan hallintoaan, mutta kehitysmailla ei ole vastaavaa voimaa painostaa rahoittajia kehittymään", summasi Suomessa vieraileva Bodo Ellmers Kepan ja ulkoministeriön järjestämässä seminaarissa 9. marraskuuta.

Ellmers on kehityspoliittinen asiantuntija eurooppalaisessa kehitysjärjestöjen verkostossa Eurodadissa. Ellmersistä suurin ongelma on, että Pariisissa ja Accrassa on luotu hyviä sopimuksia ja annettu sitoumuksia, mutta niitä ei ole pantu käytäntöön.

"Yksi syy on poliittisen tahdon puute", Ellmers sanoi.

Monet muutoksista olisi käytännössä helppo toteuttaa: avun sitomisen lopettaminen, sen tekeminen ennustettavammaksi pidemmän ajan päähän, taloudellisten ehtojen löyhentäminen ja vastaanottajamaiden finanssijärjestelmien käyttäminen eivät ole mahdottoman vaikeita asioita.

"Yksi vasta-argumentti on ollut, ettei aikaa ole ollut riittävästi. Pariisin julistus annettiin vuonna 2005, ja tavoitevuosi muutoksille oli 2010. Olemme joutuneet huomaamaan, että käytäntöjen ja instituutioiden muuttaminen kestää kauemmin kuin silloin odotettiin", Ellmers sanoi.

Mistä puhutaan kun puhutaan omistajuudesta?

Huippukokouksissa annetaan yleisluontoisia julkilausumia ja lupauksia, mutta niiden toteuttaminen jää helposti puolitiehen kun delegaatiot palaavat kotimaihinsa arkisen politiikan ja puurtamisen pariin.

"Nämä ovat asioita, joihin pitää puuttua rahoittajamaiden ministeriöissä ja pääkaupungeissa", Ellmers sanoi.

Yksi tällainen ikuisuusaihe on avun sitomattomuus, jossa tavoitteena on "saada aikaan jatkuvaa edistymistä" ja toinen on vastaanottajamaiden järjestelmien käyttö, josta on linjattu, että "niitä tulisi käyttää ensimmäisenä vaihtoehtona."

Puheen epämääräisyys johtuu kansainvälisten kompromissien hakemisesta. Vastaava kiistakapula on "omistajuus", jossa voidaan pitää edistysaskeleena sitä, että on alettua puhua vähän tarkemmin "demokraattisesta omistajuudesta". Kehitysmaiden omistajuus nimittäin tarkoittaa sitä, että vastaanottajamaa johtaa kehitystään — demokraattinen omistajuus sitä, että vastaanottajapäässä kuunnellaan muitakin kuin eliittiä.

"Jos kysyy maan presidentiltä, mitä maa tarvitsee, hän saattaa sanoa että lentokenttää. Jos taas kysyy köyhiltä maaseudulla, vastaus saattaa olla, että ruokaa lapsille", Ellmers selitti.

Epäselvää kieltä käytetään myös hyväkseen. Esimerkiksi Maailmanpankki käyttää Pariisin julistuksessa suositeltua "paikallisten järjestelmien kehittämistä" hyväkseen sanelemalla liberalisoivia uudistuksia vaikkapa kehitysmaiden hankintalakeihin.

Vastaavasti jotkin kehitysmaiden hallitukset vaativat "hallituksen omistajuuden" nimissä, että kaikki kehitysapu tulisi kanavoida hallitusten eikä esimerkiksi paikallisten kansalaisjärjestöjen kautta.

Suomi otti takapakkia

Jotkut maat ovat ottaneet avun kehittämisen osa-alueilla myös taka-askelia — Suomi näiden joukossa. Vuosina 2007—2010 Suomen avun tuloksellisuus meni taaksepäin kuudella eri indikaattorilla.

Yksi syy hitaaseen edistymiseen ovat resurssit. Valtionhallinto vähentää säästöpaineissaan työvoimaa, ja samaan aikaan avun tuloksellisuuden kehittäminen vaatii virkamiehistöä tekemään asioita, joita he eivät ole aiemmin tehneet. Avun koordinointi toisten rahoittajien kanssa esimerkiksi vaatii suurlähetystöjen väeltä melkoista kokousrumbaa.

Kepan ja ulkoministeriön seminaarissa puhunut kehitysministeri Heidi Hautala muistutti, että Suomi on onnistunut kehittämään apuaan eniten niillä temaattisilla alueilla, joita on priorisoitu ja niissä maissa, joiden kanssa Suomi on tehnyt yhteistyötä pitkään.

Hautalasta onkin hyvä, että Suomi valmistelee uutta kehityspoliittista ohjelmaansa samaan aikaan, kun maailma keskittyy avun kehittämiseen Busanissa.

"Kehitystoimien keskittäminen on tehokkain tapa parantaa tuloksia", Hautala sanoi. "Me emme voi jatkaa kaiken tekemistä. Meidän toimiemme määrä on kasvanut kovin suureksi tavoitteiden saavuttamisen kannalta."

Suomi aikoo sirpaleisuuden vähentämisen lisäksi Hautalan mukaan myös entisestään parantaa koordinaatiota toisten rahoittajien kanssa ja hakea johdonmukaisuutta muiden politiikan lohkojen kanssa.

"Kauppa, maatalous, maahanmuutto ja kansainvälinen yhteistyö veroasioissa ovat hyvin tärkeitä köyhyyden vähentämisessä."

"Esimerkiksi Euroopan unionin nykyinen kalastuspolitiikka ei ole lainkaan kestävällä pohjalla, eikä se tue kaikista köyhimpiä. Sen muuttaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi", Hautala sanoi.

Myydäänkö Kiinan tähden periaatteet?

Viime vuosien suurimpia kehitysilmiöitä on ollut Kiinan ja muiden nousevien talouksien marssiminen myös kehitysavun antajiksi. Näitä on houkuteltu mukaan myös avun tuloksellisuuskeskusteluihin, laihoin tuloksin. Brasilia, Intia ja Kiina pitävät omaa yhteistyötään köyhempien maiden kanssa uudenlaisena Etelä—Etelä-yhteistyönä eivätkä halua rajoittaa itseään OECD-maiden keskinäisiin apunormeihin.

Bodo Ellmersin mukaan neuvotteluissa on näyttänyt siltä, että eurooppalaiset ovat halunneet erityisesti Kiinaa niin hanakasti mukaan neuvotteluihin, että he ovat olleet valmiita luopumaan perinteisistä arvoistaan kuten ihmisoikeuksista ja demokratiasta — vaikka Kiina ei edes ole tulossa uskottavalla tavalla mukaan koko prosessiin.

"Uusien rahoittajien mukaan saaminen voi olla hyvä asia, mutta jos se ei toimi, meidän ei tulisi luopua omista tavoitteistamme ja arvoistamme", Ellmers sanoi. "Älkää vesittäkö hyvää työtä Kiinan tähden."

"Meidän pääviestimme Euroopan hallituksille on, että Pariisin ja Accran sitoumukset pitää ottaa täysillä käyttöön. Euroopan apu voi saada paljon aikaan, jos laitamme käyttöön kaiken sen, minkä voimme."

Seminaarissa puhuneen ulkoministeriön yleisen kehityspolitiikan ja suunnittelun yksikön päällikön Timo Olkkosen mukaan on parempi, että Kiina kuitenkin on mukana keskusteluissa.

"Meillä on enemmän voitettavaa kuin hävittävää heidän läsnäolostaan", Olkkonen sanoi.

"Mutta jos emme voi saada näihin tuleviin sopimuksiin sellaisia asioita, joista on jo sovittu kansainvälisillä areenoilla, esimerkiksi ihmisoikeuksista, silloin se menee liian pitkälle. Jos näitä keskusteluja yritettäisiin käyttää mahdollisuutena heikentää aiempia sitoumuksia, sitä ei tietenkään voi hyväksyä."