Vaikka kauppa käy, on Kakuman leirillä pulaa perustarpeista, kuten ruoasta.
Kuva:
Anna Chudolińska
EU/ECHO
Uutinen

Brookings: Pakolaiset muodostavat ympärilleen erikoisen talousalueen

Kakuman pakolaisleirillä talous pyörii niin vilkkaasti, että paikalliset asukkaat ovat vastustaneet leirin sulkemisaikeita. Pitkittyvässä leiritilanteessa myös hätäavusta alkaa tulla kehitysyhteistyön kaltaista.
Esa Salminen
26.3.2015

Maailmanpankki ja YK:n pakolaisvirasto UNHCR ovat aloittamassa tutkimushanketta, jossa kartoitetaan pakolaisuutta mikro- ja makrotalouden näkökulmasta.

Hankkeen suunnittelussa mukana oleva Maailmanpankin Eritrean, Kenian ja Ruandan alueen pääekonomisti Apurva Sanghi vieraili äskettäin Kakuman pakolaisleirillä Keniassa. Hän kirjoittaa Brookings-instituutin blogissa havainneensa, kuinka monella tapaa eriskummallisen talousjärjestelmän suuri pakolaisjoukko ympärilleen luo.

Kakuma sijaitsee lähellä Etelä-Sudanin, Etiopian ja Ugandan rajoja, ja siellä asuu noin 180 000 ihmistä 13:sta eri maasta. Leirin talous on Sanghin mukaan vilkasta: pakolaiset omistavat kauppoja ja ravintoloita, joita käyttävät muiden pakolaisten lisäksi alueella asuvat kenialaiset ja leirin avustustyöntekijät. Varakkaimmat pakolaiset pyörittävät pienpankkeja ja palkkaavat kenialaisia apulaisikseen.

Tervetuloa takapihalle -asenne

Kakuman alueella toimii ammattikoulu, jonka avulla inhimillistä pääomaa yritetään kasvattaa, mutta edelleen paljon potentiaalia jää käyttämättä.

Kakuman leiri on kuitenkin alueen asukkaille niin tärkeä työllisyyden, kulutustavaroiden saatavuuden ja markkinoiden kannalta, että kun leirin sulkemisesta keskusteltiin 2000-luvun alussa, paikalliset asukkaat protestoivat voimakkaasti. Sanghin mukaan Kenian syrjäseuduilla vallitsee monesta länsimaan nimby-nuivailusta poiketen lähestulkoon yimby-asenne (yes in my backyard).

Talouden lisäksi leiriläisten suhteet paikallisyhteisöön ovat sosiaalisia: ensimmäiset pakolaiset saapuivat Kakumaan vuonna 1992, ja avioliittoja ja muuta kanssakäymistä paikallisten ja pakolaisten välille on luonnollisesti syntynyt.

Humanitaarinen apu muuttuu kehitysyhteistyöksi

Pakolaisleireille annetaan tyypillisesti humanitaarista apua, mutta ainakin Kukuman tapauksessa hätäavun ja pidempiaikaisen kehitysyhteistyön linja on hämärtymässä.

Humanitaarisella avulla rakennetaan sairaaloita ja kouluja, niin pakolaisille kuin paikallisille asukkaillekin, mikä olisi perinteisesti kehitysyhteistyön alaa.

Perinteisten kehitysyhteistyöhankkeiden tekeminen pakolaisleirille tuntuisi äkkiseltään nurinkuriselta, sillä leirien ei ole tarkoitus olla pysyviä kyliä, missä ihmiset vuosikymmenestä toiseen asuvat, vaan ennemminkin kauttakulkupaikkoja. Mutta jos leiri on yli 20 vuotta vanha, pitää siellä tietenkin olla muitakin palveluja kuin perinteistä hätäapua.

Myös aivan perinteinen ruoka-apu asettuu taloustieteen laeille alttiiksi pakolaisleirien todellisuudessa: apupaketteja myydään ja ostetaan vilkkaassa mustassa pörssissä.

Sanghi kysyykin, miten apua pakolaisille voisi toimittaa jollain tavalla toisin — niin, ettei se muodostaisi ympärilleen keinotekoista ja apuvetoista taloutta, joka romahtaa, kun pakolaiset joskus pääsevät palaamaan kotimaihinsa. Sitä Maailmanpankki ja UNHCR selvittävät lähivuosina.