Ilmastopolitiikka ja maapallon kantokyky ovat Sinisessä kirjassa omana osionaan, yhtenä kolmesta pääteemasta. Osio kattaa kuitenkin vain kolme sivua ja on ainoa, jossa ei ole konkreettisia suosituksia.
Uutinen

Arvio: Himasen Sininen kirja jää Suomen rajojen sisälle

Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tulevaisuusraportti sivuuttaa globaalin politiikan ja unohtaa rahoitusmarkkinat. Se on sääli, sillä harva nykyään ajattelee sisäisten vientiponnistusten riittävän tulevaisuuden ongelmien ratkaisuun, arvioi tietokirjailija Matti Ylönen.
Matti Ylönen
9.11.2012

Politiikan kulmapöydät kohahtivat elokuussa 2012, kun Talouselämä-lehti kertoi valtioneuvoston kanslian tilanneen filosofi Pekka Himaselta 700 000 euron tulevaisuusraportin ilman kilpailutusta. Viime viikolla julkaistu raportti on osa hallituksen tulevaisuusselontekoa.

Politiikkalinjaukset ja raportit ovat usein tekijöidensä näköisiä: niin myös viime viikolla julkaistu Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tutkimusryhmän Sininen kirja. Tämä on kirjasen suurin heikkous: kaksikon suosituksia on kuultu kymmenen vuoden ajan jo moneen otteeseen.

Raportin vahvimpia kohtia ovat toisaalta satunnaiset hyppäykset tekijöiden aiemman "dignity"- ja verkostopuheen ulkopuolelle. Ne eivät kuitenkaan riitä kovin pitkälle.

Näkyykö globaali?

Kirja lähtee liikkeelle varsin tavanomaisesta jaottelusta hyvinvoinnin, talouden ja ympäristön kestävyyteen. Näiden esittelyjen pohjalta vedetään esiin sekalainen joukko politiikkasuosituksia.

Raportti keskittyy Suomen rajojen sisällä tehtäviin toimiin talouskasvun ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Kehityspolitiikka tai laajempi globaali politiikka on läsnä lähinnä rivien väleissä, viitteellisesti.

Tämä on sääli. Harva nykyään ajattelee pelkkien maan sisäisten vientiponnistusten riittävän Suomea uhkaavien tulevaisuuden ongelmien ratkaisuun.

Himanen ja Castells viittaavat useaan otteeseen ihmisten vapauksia eli laajoja ihmisoikeuksia korostavaan Amartya Senin filosofiaan. Siitä voitaisiin johtaa vaatimuksia globaalista sosiaali- ja työllisyyspolitiikasta. Tätä kirjoittajat eivät tee.

Sen sijaan raportti suosittelee Suomelle irtautumista Euroopan talousurasta ja katseen kääntämistä kehittyvän maailman vientiin. Kiina ei riitä, vaan huomio tulee suunnata myös Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

Yhteistyö uusien talousalueiden kanssa rakentuu kirjoittajien mukaan lähinnä "kasvattamalla vientiponnistuksia". Kekseliäämpiäkin tapoja olisi voinut esimerkiksi epäonnistuneen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan jälkimainingeissa löytää.

Ilmasto yksi päätemoista, mutta heikosti esillä

Ilmastopolitiikka ja maapallon kantokyky ovat kirjassa omana osionaan, yhtenä kolmesta pääteemasta. Osio kattaa kuitenkin vain kolme sivua yli 100-sivuisesta raportista, ja on ainoa, jossa ei ole yhtään konkreettista politiikkasuositusta. Loppuiko rohkeus kesken?

Ilmasto- ja ympäristöaiheita sivutaan tosin myös muualla raportissa, mutta lähinnä taustoittavasti. Jos ilmastonmuutoksen estämisen haaste oltaisiin otettu vakavasti, olisivat myös muut raportin suositukset voineet saada erilaista sisältöä.

Raportti tunnustaa useat viimeaikaiset tutkimukset tasaisen tulonjaon merkityksestä hyvinvoinnille. Ne pätevät myös kansainvälisesti, vaikka kirjoittajat eivät tätä tuokaan esiin.

Aidosti yllättävä katvealue Sinisessä kirjassa on, että rahoitusmarkkinoita ei käsitellä sanallakaan, vaikka keskeinen syy nykyisiin talousongelmiimme on vuonna 2008 rahoitusmarkkinoilta käynnistynyt kriisi. Lisäksi menneet vuosikymmenet ovat olleet tutkimusten mukaan yhä tiheämmin esiintyvien rahoitusmarkkinakriisien aikakautta.

YK:n työjärjestön ILOn mukaan työllisyyslukujen toipuminen kriiseistä vie yleensä kymmenisen vuotta. Raportti käsittelee työllisyyttä monelta kantilta, mutta ei tuo lainkaan esiin tätä puolta.

Yksi keskeinen ongelma kirjassa on talouden kuvaamisen kapeus. Harvat auktoriteetit ja lähteet haetaan yksinomaan uusklassisesta taloustieteestä, vaikka talouden kenttää tutkii taloustieteen sisällä laaja kirjo eri suuntauksia – kansantaloustieteen ulkopuolisesta talouden tutkimuksesta puhumattakaan.

Mitä jää käteen?

Suurin osa vastaavista tulevaisuusraporteista kirjoitetaan nykyään pamfletinomaisesti ilman akateemisia lähdeviitteitä. Tämä näennäisen neutraalin asiantuntemuksen ja voimakkaasti poliittisen sisällön yhdistelmä tekee niistä vahvoja vallankäytön työkaluja.

Himanen ja Castells ovat periaatteessa pyrkineet parempaan, sillä tekstissä on suoria viitteitä. Kun odotukset ovat vastaavissa raporteissa alhaalla, tätä voi pitää miedosti positiivisena asiana.

Yritys jää kuitenkin puolitiehen, sillä monet tärkeimmistä suosituksista jäävät ilman tutkimuspohjaa. Lähteet loppuvat siinä vaiheessa, kun siirrytään sosiologian tai innovaatiotutkimuksen teorioista esimerkiksi vaatimuksiin pitää työn verotus "kilpailukykyisenä".

Tällainen "musta tuntuu" -ajattelu ei ole kyllin hyvää, kun puhutaan 700 000 euron raportista ja hallituksen tulevaisuusselonteosta. Olisikin kiinnostavaa nähdä alkuperäinen toimeksianto – onko köykäisen argumentoinnin vika tilaajassa, toimittajassa vai molemmissa?

Amartya Senin, "degrowthin" ja vaikkapa Rooman klubin vuoden 1972 kestävyysraportin esittely ei paikkaa sitä, että maailman kehityskulkuja analysoidaan samoilla Castellsin verkostoteorioilla, joita hän on käyttänyt 1990-luvulta lähtien.

Verkostoteoria lienee pätevä kuvaamaan joitain informaatioyhteiskunnan kehityskulkuja. Sen hampaat ovat kuitenkin tylsät, jos halutaan tuoda esille taustalla vaikuttavia talouden ja politiikan rakenteita.

Näin kalliilta raportilta soisi odottaa teorioiden ilotulitusta, ristiriitaisia näkemyksiä ja valtavirran totuuksien monitahoista kyseenalaistamista – ja omaa empiiristä tutkimusta tämän pohjaksi. Näitä ei nyt saatu.

Kirjoittaja on freelance-toimittaja ja tietokirjailija.