Köyhiä maita on tulevaisuudessa yhä vähemmän, ja köyhät elävät keskituloisissa maissa. Mikä, jos mikään, on silloin kehitysyhteistyön tehtävä?
Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Apu 2.0: Millaista on tulevaisuuden kehitysyhteistyö?

Köyhien maiden määrä vähenee ja auttajien kirjo laajenee. Millaista on kehityspolitiikka silloin kun tänä vuonna syntyvät lapset tulevat täysi-ikäisiksi?
Esa Salminen
31.3.2011

Euroopan unioni miettii paraikaa kehityspolitiikan tulevaisuutta. Julkilausumaa odotetaan kesäkuussa. Samaan aikaan maailmalla katsotaan kauemmas tulevaan. Tutkimusinstituutit ja ajatushautomot miettivät kehitysavun roolia moninapaistuvassa maailmassa, ja brittilehti Guardianilla on kokonainen artikkeli- ja blogisarja, jossa Britannian kehityspolitiikan pohtijat visioivat maailmaa vuonna 2030.

Kasvavien talouksien nousu ja länsimaiden taloudellinen ahdinko on se trendi, johon suurin osa asiantuntijoista nojaa. Ilmiö on uusi, eikä siihen kunnolla vielä ole osattu sopeutua. Se on kuitenkin väistämättä edessä myös kehitysyhteistyökentällä.

Köyhiä maita on tulevaisuudessa yhä vähemmän, ja suurin osa maailman köyhistä tulee asumaan keskituloisissa mutta epätasa-arvoisissa maissa. Jako köyhään Etelään ja rikkaaseen Pohjoiseen hälvenee. Monet kysyvät, olemmeko me valmiita siihen.

Köyhiä ihmisiä, ei köyhiä maita

Maailmanpankki arvioi, että yli puolet sen kehitysapulainoja vastaanottavista maista "valmistuu" vuoteen 2025 mennessä. Jäljelle jää todennäköisesti 31 maata, joista leijonanosa on Afrikassa — ja niissäkin absoluuttinen köyhyys on vähentynyt merkittävästi. Afrikan ulkopuolelle varsinaisia köyhiä maita jää näillä näkymin vain Afganistan, Bangladesh, Haiti, Itä-Timor, Myanmar (Burma) ja Nepal.

Köyhyys ei katoa, vaikka maa nousee keskituloiseksi — sen tietävät kaikki Intiassa käyneet. Avunantajien täytyy sopeutua uuteen tilanteeseen jotenkin. Brittiläisen Institute of Development Studies (IDS) -tutkimusinstituutissa toimiva ekonomisti Andy Sumner maalaa Global dashboard -blogissa kolme kuvaa siitä, mitä tulee ottaa huomioon.

  • Keskituloiset maat tulevat vaatimaan apurahojen sijaan muulta maailmalta virtaviivaista ja niille suopeaa politiikkaa muun muassa kaupan, ilmastonmuutoksen, kansainvälisen veronkierron ja muuttoliikkeen suhteen.
  • Perinteiset avunantajamaat tulevat panostamaan yhä enemmän yhdenvertaisuuteen ja hyvään hallintoon. Se ei välttämättä kiinnosta nousevia talouksia, mutta ne voivat suostua demokratisoitumaan, jos länsimaat tulevat vastaan vaikkapa kauppapuolella. Länsimaiden kansalaisille on yhä vaikeampaa perustella, miksi Intian kaltaisia vaurastuvia maita pitää auttaa kehitysavulla. Nousevat taloudet korostavat omassa aputyössään kaupallisia etujaan.
  • Globaalit julkiset hyödykkeet tuovat maita yhteen, mutta poliittiset ja taloudelliset intressit ovat ristiriitaisia.

"Globaalit hyödykkeet" keskiössä

Mutta mitä ihmettä ovat nämä globaalit julkiset hyödykkeet, jotka tuovat maapallon yhteen? Köyhien maiden vähenemisestä äskettäin artikkelin julkaissut tutkija Todd Moss selittää Center for Global Development -ajatushautomon blogissa, että ne ovat ratkaisuja, jotka kurottavat maiden rajojen ylitse. Tällaisia ovat esimerkiksi investoinnit uusiin rokotteisiin, maatalousteknologiaan, puhtaaseen energiantuotantoon ja kaikkeen muuhun, johon ei voida panostaa, jos keskitytään vain kapeisiin maaohjelmiin kehitysmaissa.

IDS:n johtajan Lawrence Haddadin mukaan vuonna 2030 vuosituhattavoitteet on jo unohdettu, ja yllä kuvatut globaalit hyödykkeet ovat kansainvälisen yhteistyön pääasiallinen työkalu.

"Apu sellaisena kuin me sen tunnemme, on kadonnut", Haddad kirjoittaa Guardianin sivuilla. "Meillä on globaalien hyödykkeiden budjetti. Tätä salkkua kantava ministeri on yksi suurimmista pelureista hallituksissa ympäri maailman."

Globaaleja hyödykkeitä peilataan päästöjä, kauppaa, finanssimarkkinoita, aseita ja rikollisuutta vastaan, Haddad jatkaa, ja ne koskevat kaikkia maailman asukkaita, eivät vain köyhien maiden ihmisiä. Ulkoministeriöiden kehitysosastoista on vuonna 2030 kehittynyt globaalien asioiden yksikköjä, joihin kuuluu useiden ministeriöiden osia, Haddad visioi.

Ei "meitä" ja "niitä"

Maailma ei enää tänäänkään jakaudu rikkaisiin ja köyhiin maihin. Ei ole enää yksiselitteisesti auttajia ja autettavia maita. Tämä kehitys jatkuu, ja kuvio menee yhä sekavammaksi, kun köyhemmät vaurastuvat.

Brittijärjestö Oxfamin tutkimusjohtaja Duncan Greenin mukaan jo nyt Etelän ja Pohjoisen välinen raja on häviämässä, ja kehityspiireissäkin aletaan puhua Pohjoisesta Etelässä — rikkaista eliiteistä kehitysmaissa — ja Etelästä Pohjoisessa — syrjäytyvistä ryhmistä ja epätasa-arvosta rikkaissa maissa.

Greenin mukaan monet perinteisesti länsimaiset poliittiset kysymykset alkavat olla asialistalla köyhissä maissa: väestön ikääntyminen, nopea kaupungistuminen ja kotimaan verotuksen kehittäminen ovat monille maille apupolitiikkaa polttavampia kysymyksiä. Pian täytyy tosissaan alkaa puhua hyvinvointivaltiosta, taatusta terveydenhuollosta, koulutuksesta, turvaverkoista, mielenterveysongelmista, vammaisuudesta ja jopa liikalihavuudesta.

IDS:n Haddadin mukaan rajojen hämärtyminen tulee näkymään myös tutkimusmaailmassa — jota edelleen tullaan tarvitsemaan.

"Mutta sen sijaan että 'me' tutkimme 'heitä', tutkimus on sellaista, että me tutkimme meitä ja heitä, he tutkivat heitä ja meitä, ja tutkimusta, joka tehdään yhdessä, jotta löydetään tapoja luoda globaaleja hyödykkeitä."

Verkostojen aika

Kahdenvälisiä suhteita maiden välillä tulee olemaan jatkossakin, kirjoittaa Lawrence Haddad, mutta kansainvälisten verkostojen rooli korostuu. Kun kaikki se avautuu, mikä nyt vielä on suljettua, ihmiset vihdoin kyllästyvät läpinäkymättömiin kansainvälisiin toimijoihin. "Kansalaiset joka puolella maailmaa vaativat 2.0-versioita YK:sta ja Bretton Woods -instituutioista, tai sitten kokonaan uusia toimijoita."

Oxfamin Duncan Green ennustaa, että G8:n ja G20:n kaltaisten ryhmittymien valta kasvaa, eivätkä kehitysavun puolestapuhujat välttämättä pidä siitä, mikä on edessä.

"Osoittautuvatko 'kestävä', 'lannistumaton' ja 'kattava' kehitys, joista paljon puhutaan, vain näyteikkunoiksi? Palaako maailma Thatcherin ja Reaganin ajan talousoppien trickle down -harhakuviin? Jos niin käy, saa olettaa, että epätasa-arvo syvenee ja köyhyyden väheneminen pysähtyy."

Jakaminen, ei kasvu

Ajatukset kasvun rajoista ja resurssien oikeudenmukaisemmasta jakamisesta ovat palanneet historiasta tähän päivään. Ruoan hinta aiheuttaa konflikteja, ja hiilidioksidipäästöillekin olisi löydettävä katto. Vesi, maa ja energia alkavat asettaa rajoja taloudelliselle toiminnalle.

Ajatushautomo Overseas Development Instituten (ODI)  tutkija Jonathan Glennie muistuttaa, että näin ajateltiin jo taloustieteen alkuaikoina, kun Adam Smith, David Ricardo ja Thomas Malthus loivat yhteiskunnallisen tutkimuksen perusteita. Silloin jakaminen — redistribuutio — oli avainsana.

Sittemmin kapitalismi osoitti heidän teoriansa vääriksi, sillä kasvu ja tuottavuus riittivät vastaamaan köyhyyden vähentämiseen ja hyvinvoinnin luomiseen. Kasvusta tuli tärkein tekijä. Nykyään sama polku ei enää toimi, koska rajat alkavat tulla vastaan ja epätasa-arvo maailmanlaajuisesti ja maiden sisällä kasvaa, Glenni kirjoittaa.

Toinen seikka, jossa varhaiset ekonomistit Glennien mielestä erehtyivät, on väestö. Malthus oletti, että kun varallisuus kasvaa, myös väestö kasvaa. Nyt nähdään kuitenkin, että asia on päinvastoin: parempi toimeentulo rohkaisee vanhempia vähentämään lapsimäärää.

"Tämä on hyvä uutinen, ja jälleen yksi kiireellinen peruste vaurauden paremmalle jakamiselle", Glennie kirjoittaa. "Varakkaammissa yhteisöissä väestö vähenee, mikä tekee elämästä maapallolla kestävämpää."

Varallisuuden jakaminen on yksi vaikeimmista poliittisista tavoitteista: hyvin harva haluaa, että heidän lastensa elintaso olisi alhaisempi kuin heidän itsensä.

"Menneisyydessä väkivaltainen vallankumous on ollut se tapa, jolla vakavasti otettavaa resurssien uudelleenjakamista on saatu aikaan. Nyt me tarvitsemme odotusten vallankumousta, jolla tasa-arvo asetetaan uuden kehitysajattelun sydämeen. Jos sellaista vallankumousta ei tehdä viisaasti ja nopeasti, siitä voi tulla väkivaltainen", Glennie pelkää.

Olemmeko valmiita muutokseen?

Ovatko avunantajat, länsimaat ja lopulta maailma valmiita siihen muutokseen, joka on jo käynnissä? Todd Mossin mukaan eivät.

"Ikävä kyllä länsimaiden hallitukset eivät ole pysyneet näiden nousevien trendien kelkassa — eivätkä varmasti ole valmiina käsittelemään näitä muutoksia", hän kirjoittaa. Esimerkiksi Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviranomainen Usaid ja Maailmanpankin köyhien maiden lainoittaja IDA luotiin hyvin erilaiseen maailmaan viisikymmentä vuotta sitten ja ne alkavat Mossin mukaan näyttää ikäisiltään.

Oxfamin tutkimusjohtaja Duncan Green tuntuu uskovan muutoskykyyn ainakin jossain määrin.

"Millaiset muutokset ovat ennustettavia ja mihin voimme varautua ennakolta?" hän kysyy. "Ja mitkä taas ovat Arabian kevään lailla täysin odottamattomia, ja miten me osaamme vastata niihin? Aputoimijat ovat yleensä parempia ymmärtämään ja vastaamaan muutoksiin, jotka tapahtuvat luonnonmullistusten tähden eivätkä poliittisista syistä. Mistä se johtuu?"

IDS:n johtaja Lawrence Haddad on joukon optimistisin.

"Me olemme jo heräämässä joihinkin näistä trendeistä. Kansalaisten ääni kasvaa dramaattisesti", hän perustelee. "Meillä on paremmat valmiudet kuin koskaan kommunikoida siitä muutoksesta, jonka haluamme saada aikaan. Toivon, että olen paikalla vielä vuonna 2030 nähdäkseni osan tästä."