Nainen myy banaaneja Kampalassa.
Tutkijoiden mukaan avainkysymys kaupunkien ja kaupunkilaisten kurjistumisen kierteen katkaisemisessa on epävirallisen talouden olemassaolon myöntäminen.
Kuva:
Milo Mitchell
IFPRI
Uutinen

Afrikka kaupungistuu vauhdilla – mutta eri tavalla kuin muu maailma

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa urbanisaatio etenee omia polkuja, sillä teollistuminen on jäänyt vähäiseksi. Pahimmillaan kaupunkien kehitys syventää köyhyyttä.
Sanna Jäppinen
15.1.2018

Vielä kymmenkunta vuotta sitten maailman suurimpien kaupunkien listalta oli turha hakea kärkisijoilta Saharan eteläpuolisen Afrikan edustajia. Suurin oli Nigerian Lagos sijalla 14.

Uusimpien arvioiden mukaan tilanne on muuttumassa, sillä 15 nopeimmin kasvavan kaupungin joukosta löytyy jo viisi afrikkalaiskaupunkia: Lagosin ohella Malin Bamako, Tansanian Dar es Salaam, Kongon demokraattisen tasavallan Lubumbashi ja Ugandan Kampala.

”Kaupunkiväestön osuus tulee seuraavien vuosikymmenten aikana kasvamaan nopeimmin juuri Saharan eteläpuolisessa Afrikassa”, todetaan tuoreessa International Journal of Disaster Risk Reduction -julkaisun artikkelissa. Kiihtyvä urbanisaatio tarkoittaa jättikaupunkien ohella sitä, että alueelle syntyy paljon myös pienempiä kaupunkikeskittymiä.

Yksi artikkelin kirjoittajista, Leedsin yliopiston tutkija Sarah Colenbrander muistuttaa The Conversation -blogissaan, että jos tuijotetaan pelkästään kaupunkiväestön määrän rivakkaa kasvua, jäävät Afrikan urbanisaation muut omintakeiset piirteet huomiotta.

”Afrikassa kaupungit ovat selvästi kalliimpia, ne pyörivät enemmän epävirallisen talouden varassa ja ovat vähemmän teollistuneita kuin muulla maailmassa”, hän toteaa.

”Tämän takia monet niistä kehittyvät suuntaan, jossa köyhyys ja syrjäytyminen syvenevät.” 

Vaikea kilpailuasetelma Aasiaa vastaan

Silmiinpistävin seikka on se, että kautta modernin maailmanhistorian kaupungit ovat kasvaneet teollisuuden ympärille, mutta Afrikassa on toisin. Siellä kaupungistuminen tapahtuu tällä hetkellä ilman merkittävää teollistumista. 

Tutkijat selittävät teollisuuden puutetta esimerkiksi sillä, että afrikkalaiskaupungit ovat elinkustannuksiltaan yli 10 prosenttia kalliimpia kuin vastaavat kaupungit muulla globaalissa etelässä. Afrikkalaisen kaupunkilaisperheen tuloista jopa 40–60 prosenttia kuluu pelkästään ruokaan.

”Korkeat elinkustannukset taas tarkoittavat sitä, että teollisuuslaitosten työntekijöille pitäisi maksaa suurempia palkkoja kuin Aasiassa”, Colenbrander toteaa.

Tämän takia afrikkalaisten kaupunkien on vaikea houkutella ulkomaista pääomaa, jolla voitaisiin kehittää kotimaista teollisuutta.

Kaupungit alttiina katastrofeille

Mitä teollisuuden vähäisyys sitten merkitsee kaupungeille? Yhtäältä sitä, että valtaosa kaupunkilaisista saa elantonsa vähän ammattitaitoa vaativista ja heikosti palkatuista töistä. Moni jää kokonaan virallisen talouden ulkopuolelle ja etsii toimeentuloa sieltä, mistä se satunnaisesti sattuu irtoamaan.

Vaikka teollistumisen alkuvaihe on monissa maissa usein arveluttavaa hikipajatoimintaa, toteavat tutkijat teollisuuden työpaikkojen kuitenkin tarjoavan pidemmällä tähtäimellä ihmisille turvaa, jatkuvuutta sekä ennen kaikkea mahdollisuuksia taitojen kehittämiseen ja työssä etenemiseen – siis väylää ulos köyhyydestä.

Toisaalta teollisuuden vähäisyys näkyy Afrikan kaupungeissa päättäjien haluttomuutena panostaa kaupunkien infrastruktuuriin, kuten kunnollisiin teihin ja viemäröintiin.

Yhdessä nämä tekijät muodostavat aikapommin kaupunkilaisten kestokyvyn kannalta. Kun kaupunkia koettelevat vaikkapa koleraepidemia, iso tulipalo tai ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt, ovat selviytymiskeinot vähissä.

”Kun ihmisten tuloista suurin osa kuluu perustarpeiden täyttämiseen, heidän työnsä on epäsäännöllistä ja heidät on suljettu virallisen talouden ulkopuolelle, ovat mahdollisuudet vastata poikkeustilanteisiin hyvin rajalliset”, Colenbrander toteaa.  

Epävirallinen sektori mukaan

Varsinkin virallisen yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät ihmiset altistuvat suurille turvallisuus-, terveys- ja ympäristöriskeille, Colenbrander kirjoittaa. Hän muistuttaa samalla, että ”epävirallisen talouden tarjoamat elinkeinot ovat kuitenkin tyhjää parempi”.

Lisäksi esimerkiksi jätteenkerääjät ja katukaupustelijat ovat osaltaan parantamassa kaupunkien kestokykyä, vaikka virallinen sektori ei halua tätä nähdä. Jätteenkerääjät kierrättävät keräämäänsä tavaraa ja auttavat vähentämään saastumista – ja ennaltaehkäisevät näin esimerkiksi tautien leviämistä. Katukaupustelijat ovat puolestaan merkittävässä roolissa vastatessaan ruokamyynnistä erityisesti kaupunkien köyhillä alueilla.

Tutkijoiden mukaan avainkysymys kaupunkien ja kaupunkilaisten kurjistumisen kierteen katkaisemisessa onkin epävirallisen talouden olemassaolon myöntäminen. Sen piiriin kuuluvat ihmiset ja yhteisöt olisi jatkossa otettava vahvemmin osaksi kaupunkisuunnittelua ja mukaan päättämään esimerkiksi ruoka-, vesi- ja jätehuollosta sekä asumisesta.

Askeleita oikeaan suuntaan

Uudenlaisesta ajattelusta löytyy jo merkkejä. Yksi on se, että yhdeksän afrikkalaiskaupunkia – muun muassa Accra, Dar es Salaam, Nairobi, Lagos ja Kapkaupunki – on jo liittynyt suurkaupunkien kansainväliseen C40 Cities -verkostoon.

Verkoston tavoitteena on parantaa kaupunkien edellytyksiä taistella ilmastonmuutosta vastaan ja kohentaa samalla kaupunkilaisten terveyttä sekä lisätä heidän taloudellisia mahdollisuuksiaan.

Esimerkiksi maanosan suurimmassa kaupungissa, noin 20-miljoonaisessa Lagosissa, viime vuosien suuri tavoite on ollut energian takaaminen kaikille kaupunkilaisille – vieläpä mahdollisimman puhtaasti tuotettuna.

"Kun kaupunkien infrastruktuuria kehitetään yhteistoiminnan avulla, ei vastata ainostaan suoraan tiettyihin riskeihin, vaan samalla osoitetaan, että kansalaisyhteiskunta ja hallitus voivat toimia samassa tilassa, vaikka toisilla sektoreilla niiiden kesken olisi vakaviakin erimielisyyksiä", tutkijat toteavat.