Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Afrikassa haluttaisiin pärjätä ilman apua — se edellyttää hyvää valtiota

Kehitysapuriippuvuuden katkaiseminen edellyttää toimintakykyistä valtiota. Monen köyhän maan julkinen sektori ei ole koskaan toipunut avunantajien 1980- ja 1990-luvuilla sanelemasta vyönkiristyksestä.
Henri Purje
21.5.2015

Maailmassa ei varmaankaan ole valtiota, joka haluaisi olla taloudellisesti riippuvainen muiden maiden tai kansainvälisten rahoituslaitosten oikuista.

Lienee selvää, että poliittinen itsemääräämisoikeus – tai demokratia ylipäänsä – ei voi koskaan täysin toteutua, mikäli keskeiset kansantalouden reunaehtoja määrittävät päätökset tehdään jossain kaukana — pöydissä, joihin kansan ääni kuuluu tuskin edes välillisesti.

Tämän ajatuskuvion luulisi olevan itsestään selvän, mutta monissa kehitysmaissa keskustelu kansallisilla voimavaroilla pärjäämisestä käy nyt kuumempana kuin aikoihin.

Taustalla on yhtäältä ymmärrys siitä, että asenteet rikkaissa maissa ovat muuttuneet kielteisemmiksi kehitysapua kohtaan ja ettei annettuja apulupauksia todennäköisesti pidetä.

"Talouskriisin vuoksi kehitysapua luultavasti leikataan jatkossakin", Savior Mwambwa Afrikan Tax Justice Network -järjestöverkostosta arvioi.

Toisaalta viime vuosina käsitys hukattujen resurssien mittakaavasta on täsmentynyt. Kehitysmaiden uskotaan menettävän yksin verokeinottelun, korruption ja kansainvälisen rikollisuuden vuoksi summan, joka on jopa kymmenkertainen kehitysapuun nähden.

"Varovaisen arvion mukaan Afrikasta häipyy laittomasti 50 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuodessa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kehitysapu ja ulkomaiset sijoitukset mantereelle yhteensä", Mwambwa kertoo. Valtaosa pääomapaosta aiheutuu poikkikansallisten yritysten verovälttelystä.

Jos tämä varallisuus pysyisi kotimaassa, ulkomaisen avun tarve olisi paljon pienempi. Parhaillaan neuvoteltavien, vuoteen 2030 ulottuvien YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden rahoituksessa kansallisen varallisuuden hyödyntämiselle onkin kaavailtu keskeistä asemaa.

Panostus verottajaan maksaa itsensä

Kansainvälisen liiketoiminnan tilinpitosäännöt, veroparatiisien käytännöt sekä valtioiden välinen tiedonvaihto ovat muuttunevat pikkuhiljaa avoimemmiksi, mutta tällöinkin puutteelliset resurssit rajoittavat köyhimpien maiden mahdollisuuksia verottaa alueellaan tapahtuvaa arvonlisäystä.

Mwambwa näkisi mielellään kehitysavun kanavoituvan jatkossa enemmän sellaisten instituutioiden vahvistamiseen, jotka tehostavat kotimaassa jo olevan varallisuuden hyödyntämistä.

Allen Moova Tansanian verohallinnosta on samoilla linjoilla. Verottaja on jatkuvasti ylityöllistetty, ja monet kyseenalaiset tapaukset jäävät tutkimatta. Voimavaroja ei tahdo riittää myöskään verottajan oikaisupäätöksistä herkästi valittavien yritysten kanssa käräjöintiin.

"Tansanian ongelma ei ole verolainsäädännössä vaan sen toimeenpanossa", Moova sanoo.

Ilmiö on tuttu pohjoisessakin. Kun Suomen verottaja tehosti vuonna 2012 kansainvälisten konsernien sisäisten kauppojen setvimistä, verotulot kasvoivat oitis.

Valtiota tarvitaan

Savior Mwambwan mukaan veronkannon vaikeudet ovat suuremman ongelman yksi oire.

"Pohjimmiltaan kyse on valtion roolista."

Useimmilla Afrikan maista ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia ottaa hoidettavakseen kaikkia niitä tehtäviä, joita kotimaisten voimavarojen hyödyntäminen, laaja-alainen kehitys ja apuriippuvuudesta eroon pääseminen edellyttäisivät.

"Hienoilla suunnitelmilla ei ole mitään virkaa, ellei valtio pysty täyttämään vastuitaan."

Jokainen maa on omanlaisensa, mutta Mwambwan mukaan useiden kehitysmaiden heikon julkisen sektorin taustalta löytyy myös yksi yhteinen nimittäjä: rakennesopeutusohjelmat.

Termillä tarkoitetaan Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja kehitysavunantajavaltioiden 1980- ja 1990-luvuilla ajamaa mallia, jossa talouskasvua tavoiteltiin yksityistämällä, karsimalla talouden sääntelyä, avaamalla kauppaa ja supistamalla julkista sektoria.

Kokeilu oli katastrofi. Kehitys pysähtyi, eriarvoisuus kääntyi nousuun ja tuotantorakenne yksipuolistui. Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa sekä vastaavan härkäkuurin vähän myöhemmin läpikäyneissä Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa rakennesopeutusvuosista puhutaan menetettyinä vuosikymmeninä.

"Rakennesopeutusohjelmien epäonnistuminen tunnustetaan yleisesti, mutta minkäänlaista 'uudelleensopeuttamista' ei ole tapahtunut", Mwambwa toteaa.

Kun iso osa kansallisomaisuudesta, koulutuksesta, palveluista, infrastruktuurista ja niihin liittyvästä osaamisesta on kerran yksityistetty, valtion on vaikea palata ohjaksiin, vaikka tälle olisikin hyvät perusteet.

Etenkään köyhimmissä maissa se tuskin onnistuu ilman ulkopuolista tukea.