Uutinen

Afrikan unioni toteutumassa

Max von Bonsdorff
23.5.2001

"Meidän vakaa uskomme on, että Afrikan valtiot voivat muodostaa todellisen, jonain päivänä ehkä toteutuvankin, poliittisen unionin: Afrikkalaisten valtioiden unionin. Se ei haittaa, jos yhteistyö aloitetaan Afrikan maiden yhteisöllä tai taloudellisella ja kulttuuriyhteistyöllä. Jostain meidän on aloitettava. Unioni voidaan kyllä lopulta saavuttaa." Nämä sanat lausui Ghanan entinen ulkoministeri Ako Adjei vuonna 1960. Reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin niistä on tulossa todellisuutta kun sopimus Afrikan unionista astuu voimaan lauantaina 26. toukokuuta.

Siitä lähtien kun Cecil Rhodes ja muut siirtomaaherrat Berliinissä 1885 piirsivät etujensa mukaisesti Afrikan poliittisen kartan uusiksi, itsenäisen Afrikan yhdentyminen on ollut mantereen kansojen tärkein poliittinen tavoite. Afrikan valtioiden yhdentymispyrkimykset ovat uuden unionin myötä ottamassa tärkeän askeleen lähemmäksi tätä poliittista unelmaa. Sopimuksen voimaanastumisen ajankohta lisää myös tapahtuman symboliikkaa: Afrikan mantereella vietetään vuosittain 25. toukokuuta vapauden päivää.
 

Afrikan unioni – Afrikan vastaus globalisaation haasteisiin?



On helppo uskoa YK:n Afrikka-komission eteläisen Afrikan johtaja Robert Okelloa, kun hän toteaa: "Jos Afrikan valtiot ovat olleet jostakin yksimielisiä niin keskinäisen yhteistyön ja integraation tärkeydestä." Sambialaisissa päivälehdissä teemaan näkee paljon viittauksia, usein puhuttaessa köyhyys- ja AIDS-ongelmien tai Afrikkaa koettelevien aseellisten konfliktien ratkaisusta.

Afrikan unionin toteutumista onkin kiitelty laajasti Afrikan poliittisten johtajien keskuudessa. Nigerian presidentti Olusegun Obasanjo on todennut alueellisen yhteistyön ja integraation olevan välttämättömyys Afrikan taloudelliselle kehitykselle.

Afrikan unionin tarkoituksena on syventää mantereen maiden välistä poliittista ja taloudellista integraatiota. Sopimus Afrikan Unionista korvaa mantereen aikaisemmat keskeiset yhteistyösopimukset: Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU:n vuodelta 1963 ja Afrikan talousyhteisön vuodelta 1991. Rakenteeltaan Afrikan unioni on samankaltainen kun Euroopan vastaava ja sen keskeisiä instituutioita tulevat olemaan Afrikan parlamentti, tuomioistuin, keskuspankki sekä unionin komissio ja ministerineuvosto. Sopimuksen ovat allekirjoittaneet tähän mennessä 37 Afrikan maata, yksi enemmän kuin tarvitaan jotta sopimus astuisi voimaan.

Robert Okello arvelee, että voimakas maailmantalouden globalisaatio on keskeinen syy sille, että Afrikan unioni toteutuu juuri nyt. Erityisesti alueellisen integraation eteneminen Euroopassa ja Amerikan mantereella on pakottanut talous- ja sosiaaliongelmien kanssa kamppailevan Afrikan kiihdyttämään omaa integraatioprosessiaan: Afrikan on oltava yhtenäisempi pärjätäkseen kansainvälisessä taloudessa. Monet ovat myös toivoneet, että Afrikan vaikutusvalta kansainvälisessä politiikassa kasvaisi unionikehityksen myötä, erityisesti Maailmanpankin ja Maailman kauppajärjestön kaltaisissa instituutioissa.

Afrikan integraatiolla pitkät perinteet



Nyt toteutuva unionisopimus on seurausta Libyan presidentti Muammar Gaddafin vuonna 1999 tekemästä aloitteesta. Gaddafi onkin panostanut paljon rahaa ja poliittista arvovaltaa Afrikan unionin toteutumiseen. Mutta unioniajatuksella ja Afrikan integraatiolla on takanaan pitkä historia.

Robert Okellon mukaan itsenäisyyspyrkimysten alkutaipaleella Afrikan johtajien keskuudessa vallitsi yksimielisyys siitä, että 1885 Berliinissä määritellyt valtionrajat olivat mantereen kehityksen näkökulmasta taloudellisesti ja poliittisesti epäkäytännölliset ja huonot. Valtioiden rajat oli vedetty siirtomaaintressien mukaan, ei Afrikan kehityksen tarpeiden näkökulmasta. Monien maiden sisäiset markkinat jäivät liian pieniksi ja maiden väliset kulkuyhteydet olivat huonot. Afrikan yhtenäisyys ja integraatio nähtiin jo silloin elinehtona mantereen tulevaisuudelle.

Mutta keinosta tämän poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi ei oltu aivan yhtä yksimielisiä. Radikaalimpaa vaihtoehtoa edusti niin sanottu Casablanca-maaryhmä, johon kuuluivat muiden muassa Ghana, Algeria, Marokko ja Egypti. Ryhmän johtohahmo, Ghanan silloinen presidentti Kwame Nkrumah korosti 1960-luvun alussa voimakkaasti poliittisen unionin perustamista mahdollisimman nopeasti. Nkrumahin mielestä Afrikan maiden integraatio olisi hyödytön, jos se ei jollain tavalla rikkoisi länsivaltioiden määrittelemiä keinotekoisia valtiorajoja. Monrovia-maaryhmä, johon kuuluivat muiden muassa Nigeria, Liberia, Kamerun, Etiopia ja Libya, taas korosti, että aika ei vielä ollut kypsä Nkrumahin visiolle. Monrovialaisten mielestä Afrikan maiden integraatiossa - erityisesti taloudellisessa yhteistyössä - olisi parempi edetä asteittain voimassa olevien valtiorajojen pohjalta.

OAU:sta AU:hun



Afrikan maat kallistuivat lopulta Monrovia-ryhmän maltillisempaan näkemykseen. Poliittisen unionin sijasta vuonna 1963 perustettiin Afrikan maiden yhtenäisyysjärjestö (OAU). Järjestön tehtäväksi tuli itsenäisten Afrikan maiden yhteistyön edistäminen, erityisesti talouden kehityksen alueella. OAU pysyikin 1980-luvun loppupuolelle asti mantereen keskeisimpänä poliittisena yhteistyöfoorumina. Mutta Afrikan vaikeudet 1980-luvun "menetettynä vuosikymmenenä" johtivat tämän yhteistyöpolitiikan uudelleenarviointiin.

Yhdentymiskehityksen painopiste siirtyikin vuonna 1991 solmitun Afrikan talousyhteisöä koskevan sopimuksen myötä alueellisiin yhteistyöjärjestöihin. Ennen tätä sopimusta kaikista keskeisimmistä Afrikan mantereen taloudellista yhteistyötä koskevista asioista päätettiin konsensuspolitiikalla OAU:ssa. Tämä ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, mistä johtuen tavoitteen yhtenäisestä afrikkalaisesta talousalueesta pääteltiin edistyvän parhaiten, jos alueelliset yhteistyöjärjestöt voivat edetä integraatiossaan omassa tahdissaan. Näitä alueellisia yhteistyöjärjestöjä onkin Afrikassa monia, esimerkkeinä SADC (Southern African Development Community), COMESA (Common Market for Eastern and Southern African States) sekä ECOWAS (Economic Community for Western African States).

Afrikan unioni on integraatioprosessin seuraava vaihe. Se perustuu vuoden 1991 sopimukseen Afrikan talousyhteistyöstä, jonka lopullisena tavoitteena on Afrikan yhteismarkkinat, mutta vahvistaa myös mantereen valtioiden poliittista integraatiota. Tulevassa unionissa Afrikan mailla on muun muassa yhteinen turvallisuuspolitiikka. Robert Okellon mielestä onkin hyvä, että Afrikan integraatio tulevaisuudessa tapahtuu enemmän poliittisten kuin taloudellisten tavoitteiden ehdoilla.

Onko Afrikan unionilla tulevaisuutta?



Mantereella, jonka poliittisten johtajien toimista ei aina kerrota kovin myönteisin äänenpainoin, unionin onnistuminen on luonnollisesti vielä täysin avoin asia. Monessa Afrikan maassa, kuten myös Sambiassa, demokratian tila ei ole hyvä ja kansalaisten pettymys johtajiensa tyhjiin lupauksiin on levinnyt laajalle. Monien mielestä Afrikan unionin tulevaisuus riippuu siitä, pystyvätkö kansalliset johtajat voittamaan takaisin kansalaistensa luottamuksen kykyihinsä vastuullisesti ratkaisemaan mantereen kehitysongelmia.

Vielä voi kuitenkin vain toivoa, että Afrikan unionista tulee enemmän kuin pelkkä sopimus. Afrikan syvät inhimilliset ongelmat edellyttävät Afrikan valtioilta aivan uutta otetta ja yhteistyötä niiden ratkaisemisessa. Ensimmäiset konkreettiset merkit unionin tulevaisuudesta saataneen heinäkuun alussa Lusakassa, Sambiassa, jonne mantereen valtionpäämiehet kokoontuvat OAU:n seuraavaan, ja nähtävästi viimeiseen, huippukokoukseen.