Monen Afrikan valtion talous on 2000-luvulla kasvanut yli viiden prosentin keskivauhtia, selvästi maailman keskiarvoa nopeammin. Sittemmin vauhti on ollut hiipumaan päin.
Kuva:
Maailmanpankki
Flickr
Uutistausta

Afrikan tulevaisuutta rakennetaan teollistumisen varaan

Mantereen nopea talouskasvu 2000-luvulla on perustunut poikkeusolosuhteisiin, jotka ovat nyt ohi. Uusia neuvoja etsitään idästä.
Henri Purje
23.5.2016

Vielä 1980- ja 1990-luvulla Afrikasta puhuttiin taloudellisesti toivottamana tapauksena. Valtavirtakäsityksen mukaan koko maanosa oli sotien ja riipaisevan köyhyyden takapajula, joka ei reilusta kansainvälisestä avusta huolimatta kehittynyt.

Vuonna 2002 Saharan eteläpuoleisen Afrikan kansantuote henkeä kohden oli 1970-luvun lopun tasolla.

Sitten tuli muutos.

Monen Afrikan valtion talous on 2000-luvulla kasvanut yli viiden prosentin keskivauhtia, selvästi maailman keskiarvoa nopeammin. Ripeintä tahti oli 2003–2008, jolloin Saharan eteläpuolinen Afrikka ylsi keskimäärin 6,8 prosenttiin vuodessa. Bruttokansantuote henkeä kohden lähes nelinkertaistui 2002–2015.

Kielteiset yleistykset korvautuivat yltiöpositiivisilla. Media kertoi "tulevaisuuden maanosan" noususta.

Öljy- ja kaasulöydökset houkuttelivat ulkomaisten luonnonvarafirmojen investointeja. Kansainväliset pääomarahastotkin haistoivat mahdollisuuden, palkkasivat Afrikka-osaajia ja pumppasivat miljardeja luksustaloihin, mobiilipalveluihin, ostoskeskuksiin, aurinkoenergiaan ja ties mihin.

Kasvun loppu

Maailmanpankin tuoreen laskelman mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan kansantuotteen kasvu hidastui kolmeen prosenttiin vuonna 2015. Nopean väestönkasvun vuoksi se tarkoittaa vain 0,5 prosenttia henkeä kohden.

Pankki povaa kasvun pysyvän reilussa kolmessa prosentissa myös tänä vuonna ja piristyvän hitaasti jatkossa. Ensimmäistä kertaa 16 vuoteen Afrikan talous voi kasvaa muuta maailmaa hitaammin.

Pettyneet sijoittajat vetävät jo rahojaan pois. Poikkikansalliset yritykset sulkevat toimipisteitään ja lykkäävät investointejaan. Yksi maanosan näkyvimmistä pankeista, brittiläinen Barclays, myy koko Afrikan-toimintansa.

Moni povaa nousun päättyneen.

Öljy tuo, öljy vie

Afrikan 2000-luvun talouskasvu on ollut monen tekijän summa.

Usean maan hallinto on tehostunut, kuten myös mantereen valtioiden yhteistyö. Talouspolitiikka on ollut aiempaa vakaampaa, konfliktit ovat vähentyneet, koulutus ja terveydenhuolto on parantunut. Ulkomaisia sijoituksia, edullista lainaa ja kehitysyhteistyövaroja on ollut runsaammin tarjolla.

Eniten on kuitenkin vaikuttanut luonnonvarabuumi. Öljyn, kaasun, metallien ja peruselintarvikkeiden hinnat ampuivat nousuun vuosituhannen vaihteessa.

Suurimpien luonnonvarariippuvaisten talouksien osuus Afrikan kansantuotteesta on 60 prosenttia. Sama osuus Saharan eteläpuolisen Afrikan vientituloista on peräisin fossiilisista polttoaineista, metalleista ja muista kaivannaisista. Näin alojen kehitys on siten ohjannut koko mantereen talouslukuja.

Pari vuotta sitten perushyödykehintojen pitkä nousu kääntyi laskuksi. Esimerkiksi öljy on halventunut 70 prosenttia kesän 2014 jälkeen. Se näkyy nyt bkt-käyrissä.

Eniten kasvu on odotetusti hidastunut öljynviejämaissa, kuten Angolassa, Kongon tasavallassa, Nigeriassa, Päiväntasaajan Guineassa ja Sudanissa. Myös mineraaleista riippuvaisten Botswanan, Sierra Leonen, Etelä-Afrikan ja Sambian talouksilla on vaikeaa.

Toisaalta keskiarvot peittävät monen, pääsääntöisesti öljyä tuovan ja siten energiakuluissa säästävän valtion myönteiset uutiset. Maailmanpankki ennakoi esimerkiksi Etiopian, Kenian, Norsunluurannikon, Ruandan, Senegalin ja Tansanian talouksien kasvavan 6–7 prosenttia tänä ja ensi vuonna.

Näillä mailla menee hyvin, mutta nekin joutuvat toimimaan haastavammassa globaalissa ympäristössä kuin mihin ovat 2000-luvulla tottuneet.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tuoreen katsauksen mukaan maailmantalous ja sen myötä ulkomainen kysyntä elpyvät hitaasti. Perushyödykkeiden hinnat ovat nousussa, mutta pysynevät pitkään maltillisina. Kiina uudistaa talouttaan eikä luultavasti osta raaka-aineita entiseen malliin. Helppoa rahaa virtaa Afrikkaan aiempaa vähemmän.

Apua tutkimuksesta

YK:n alainen Afrikan talouskomissio julkaisi huhtikuussa kaksi laajaa tutkimusraporttia, joissa hahmotellaan, kuinka Afrikan talouskasvu voisi jatkua – ja vielä niin, että eriarvoisuus vähenisi ja ympäristö säästyisi.

Raporttien mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan maat muistuttavat taloudellisesti monella tapaa toisiaan.

Niiden tuotantorakenne on usein yksipuolinen ja erikoistuminen vähäistä. Köyhiä on paljon. Kasvun hyödyt ovat painottuneet yhteiskunnan yläkerroksiin, ja kunnollisia tavallisen väen työpaikkoja on syntynyt niukasti. Luonnonvaroja on tuhlattu.

Talouskomission ydinviesti Afrikan johtajille on selvä: valitkaa teollistuminen tai taantuma.

Teollisuutta tarvitaan

Teollistuminen tarkoittaa yhteiskunnan rakennemuutosta, jossa teollisuustuotanto ja palvelut kehittyvät. Talous monipuolistuu, teknologia edistyy ja tuottavuus paranee.

Vuosikymmenten ajan kehitysavun antajamaat sekä Maailmanpankin ja IMF:n kaltaiset rahoituslaitokset neuvoivat – usein käytännössä pakottivat – kehitysmaita pidättymään teollistuotannosta ja keskittymään "suhteelliseen etuunsa".

Suhteellisen edun opin mukaan Afrikan maiden on fiksuinta viedä vähän jalostettuja raaka-aineita ja maataloustuotteita ja ostaa niistä saaduilla rahoilla edistyneempiä asioita maista, joissa ne osataan tehdä tehokkaammin. Kaupankäynnin vauhdittamiseksi talouden sääntelyä pitää purkaa.

Juuri näin on toimittu. Afrikan kehityspankki laski taannoin, että maanosan osuus maailman teollisuustuotannosta oli vuonna 2013 alle kaksi prosenttia, prosenttiyksikön vähemmän kuin 1970-luvun lopulla. Teollisuustuotannon arvo henkeä kohden on Afrikassa kolmasosa kaikkien kehitysmaiden keskiarvosta, teollisuusvienti vain kymmenyksen siitä.

Ongelma on, että pidemmän päälle keskittyminen jalostamattomien alkutuotteiden vientiin ei kannata, koska niiden hinta suhteessa kehittyneempiin tuontihyödykkeisiin laskee. Taloustieteilijät ovat 1950-luvulta asti varoittaneet, että "heikkenevä vaihtosuhde" johtaa velkaantumiseen tai kasvun hidastumiseen tai molempiin. Afrikan viime vuosikymmenten tilastot vahvistavat teesin.

Afrikan talouskomissio ei ole ainoa taho, joka on todennut tilanteen ongelmalliseksi. Viime vuosina ajattelussa on tapahtunut selvä muutos.

Tehtaat ja teolliset työpaikat vilisevät nyt Afrikan johtajien puheissa. Tutkijat, kansalaisjärjestöt ja YK:n uudet kestävän kehityksen tavoitteet painottavat teollistumisen ja hyvien työpaikkojen tärkeyttä. Myös IMF, Maailmanpankki ja EU kehottavat Afrikan maita "monipuolistamaan tuotantorakennettaan".

Vihreä vallankumous

Käytännössä rakennemuutos ei onnistu ilman suunnitelmallista teollisuuspolitiikkaa. Valtiolla pitää olla pitkän aikavälin strategia, joka tukee tiettyjen avaintoimialojen kehittymistä kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle.

Itä-Aasian nopeasti teollistuneet maat ovat hyvä esimerkki. Niiden modernisaatio on perustunut keskenään linkittyneiden yritysten ryppäisiin ja vientimahdollisuuksien hyödyntämiseen tavalla, joka on tukenut asteittaista teknologista kehitystä.

Vaurastuessaan moni Aasian maa on kuitenkin kallistunut siinä määrin, että afrikkalainen tuotantolaitos voi pian olla kilpailukykyinen vaihtoehto – muutenkin kuin arvoketjun alimpana linkkinä.

Yksittäisiä esimerkkejä löytyy jo.

Etiopiassa teollisuustuotannon arvo on kasvanut yli 10 prosenttia vuodessa lähes vuosikymmenen, ja maassa tehdään vaatteita kansainvälisille markkinoille. Myös Madagaskariin, Mauritiukselle ja Lesothoon on syntynyt uutta tekstiiliteollisuutta. Ghanaan on luotu kestävää puunjalostusta, Ruandaan edistyksellinen aurinkoenergiastrategia. Teollisuuspuistoja nousee sinne tänne.

Afrikan talouskomission mukaan jälkijunassa matkustamisessa on tiettyjä etuja. Afrikan maat voivat kopioida onnistuneita ratkaisuja ja välttää muiden virheitä. Jos teollisuudesta tehdään ensiyrittämällä vähähiilinen, energiapihi ja ilmastonmuutokseen sopeutettu, säästyy valtavasti rahaa.

Talouskomission vuoteen 2050 ulottuvissa skenaarioissa "vihreä teollistuminen" päihittää nykytrendien jatkumista kuvaavan mallin mennen tullen, oli mittarina sitten ympäristökestävyys, bruttokansantuote henkeä kohden tai köyhyyden ja eriarvoisuuden väheneminen.

Mallin toteutuminen edellyttäisi energiajärjestelmien, koulutuksen ja kuljetusyhteyksien täysremonttia sekä alueellisen yhteistyön tiivistämistä.

Vapaakaupan rautahäkki

Kenties vielä suurempi haaste on, että Maailman kauppajärjestö WTO ja kahdenväliset kauppasopimukset kieltävät monet niistä keinoista, joilla kotimaisen tuotannon kehitystä on perinteisesti avitettu.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi erilaisia suojatulleja, suoria tukia ja pääomavirtojen rajoittamista.

Yksi mahdollinen johtopäätös on, että jos Afrikan maat haluavat onnistua vihreässä teollisuusvallankumouksessaan, niiden pitää irtisanoutua kansainvälisistä sopimusvelvoitteistaan tai ainakin neuvotella ongelmallisimmat pykälät uusiksi.

Optimistisemman tulkinnan mukaan strategisten alojen kehitystä voi tukea myös nykyjärjestelmässä, sopimusten raameja venyttäen.

"Päättäjien tärkein tehtävä on tunnistaa tämä liikkumatila ja yrittää hyödyntää sitä", kehitystaloustieteen huippunimi Ha-Joon Chang kirjoittaa Afrikan talouskomission raportissa.

Chang listaa mahdollisia teollisuuspoliittisia keinoja: Julkisia panostuksia infrastruktuuriin, koulutukseen ja tutkimukseen. Verohelpotuksia ulkomaisille investointiyrityksille, jotka vahvistavat paikallista osaamista. Valtionyhtiöitä uusien toimialojen kehittämiseen. Jalostamattomien raaka-aineiden vientiä rajoittavia ja suuremman lisäarvon tuotteiden vientiä kannustavia veroja.

Toisaalta myös Chang myöntää, että tällöin liikutaan usein harmaalla alueella.

"(Afrikan maiden) pitää ottaa riski, että eteen tulee kauppaoikeudellisia kiistoja ja muiden maiden rankaisevia tullimaksuja."