Blogi

Ympäristö pelastetaan ilmastokokousten välissä

YK:n ilmastokokouksessa Varsovassa tapahtui se, mitä moni etukäteen pelkäsi. Valtiot ajautuivat alhaisen kunnianhimon kierteeseen, jossa osapuolet pikemmin joustivat kestävää kehitystä edistävistä kuin sitä hidastavista ”kynnyskysymyksistään”.
Henri Purje
9.12.2013

Kehitysmaat ilmoittivat etukäteen vaativansa konkreettisia lukuja ja aikataulun ilmastorahoituksen nostamiseksi luvatulle 100 miljardin Yhdysvaltain dollarin tasolle vuoteen 2020 mennessä.

Niin sanotut edistykselliset teollisuusmaat, EU etunenässä, puolestaan sanoivat edellyttävänsä, että kaikki valtiot ilmoittavat vuoden 2014 aikana, kuinka paljon ne sitoutuvat vähentämään päästöjään vuoden 2020 jälkeen, ja että myös päästöjen mittaus- ja ilmoittamiskäytännöistä sovitaan.

Kun yötä päivää istuneet neuvottelijat lopulta löysivät kompromissin, ilmastorahoituksen aikataulu ja numeeriset välitavoitteet oli korvattu epämääräisillä adjektiiveilla. Päästövähennysten ilmoittaminen oli lykätty vuoteen 2015, silloinkin vain niiden maiden osalta, jotka ovat siihen valmiita. Sitoumusten (commitments) sijaan puhuttiin ”kansallisesti määritellyistä toimista” (contributions).

Osalla valtioista ei alun alkaenkaan vaikuttanut olevan suurempia haluja sitoutua yhtään mihinkään.

Kuten kansainvälisen politiikan valtapeleissä usein, nytkin heikoimmat kortit jäivät vähiten kehittyneille maille ja haavoittuville saarivaltioille. Niissä ilmastonmuutos vaikeuttaa jo nyt elämää, eikä sopeutumiseen ole lähimainkaan riittävästi rahaa. Business as usual -tulevaisuudessa sopeutuminen ei monin paikoin ole edes mahdollista.

Optimisti voi toki ajatella myös, että lopputulos olisi saattanut olla huonompikin. Jo etukäteisarvioissa Varsovasta ounasteltiin eräänlaista välikokousta. Varsinaisia liikkeitä povattiin tapahtuvaksi aikaisintaan YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin ensi syksynä järjestämässä valtionjohtajien ilmastokokouksessa.

Vielä neuvotteluiden viimeisenä päivänä näytti mahdolliselta, ettei sopua löydy laisinkaan. Tätä taustaa vasten laihaakin kompromissia voi pitää onnistumisena.

Lisäksi monissa teknisissä kysymyksissä päästiin Puolassa aidosti eteenpäin. Myös metsäkadon hillitsemiseen liittyvästä REDD+-mekanismista sovittiin, ja työ ilmastonmuutoksesta aiheutuneen peruuttamattoman vahingon korvaamiseksi jatkuu.

Lopputulos ei merkitse, etteikö Pariisissa vuonna 2015 olisi mahdollista saada aikaan kattavaa ja kaikkia sitovaa sopimusta. Tosin ei se sitä helpoksikaan tee. Jatkoneuvotteluissa onnistumisen paineet ovat suuret.

* * *

Siinä mielessä Varsovan konferenssi oli tyypillinen 2010-luvun kansainvälinen kokoontuminen, että Kiinan, Intian ja Brasilian kaltaiset uudet mahtimaat osoittivat selkeästi valtapelin muuttuneen. Ilmeistä on myös, että niin kauan, kun ne kokevat kansainvälisen järjestelmän yleisesti heijastelevan ”epäreilulla” tavalla 1900-luvun voimasuhteita, on niiden valmius tehdä kompromisseja rajallinen.

Toisaalta esimerkiksi Kiina on jo ryhtynyt panostamaan uusiutuvaan energiaan ja käynnistelee päästökauppaa. Sen vastustus ei kohdistu niinkään vastuulliseen ympäristöpolitiikkaan kuin kansallisesta itsemääräämisoikeudesta tinkimiseen ja euroatlanttiseen hegemoniaan.

Vaikka YK:n puitesopimus UNFCCC on keskeisin ja demokraattisin kansainvälisen ilmastopolitiikan foorumi, ei sen merkitystä pidä yliarvioida.

Kestävä kehitys ei lähde globaalilta ylätasolta vaan läheltä. Enemmän kuin ilmastokokousten seuraamiseen ja surkutteluun meidän pitäisi ohjata tarmomme sen varmistamiseen, että Suomi ja EU hoitavat oman tonttinsa kunnolla.

Tämä tarkoittaa riittävää ja oikeudenmukaista ilmastorahoitusta kehitysmaille ja historiallisen ilmastovelkamme tunnustamista. Mutta ennen kaikkea se tarkoittaa kunnianhimoisia kotimaisia päästövähennyksiä sekä satsausta uusiutuvaan energiaan ja energiatehokkuuteen.

* * *

Onneksi monet aktiiviset kansalaiset ovat jo käärineet hihansa.

Polttava kysymys -kampanja vaatii hallitusta säätämään ilmastolain, joka velvoittaa Suomen vähentämään päästöjään vähintään 40 prosenttia vuoteen 2020 mennessä ja vähintään 95 prosenttia vuosisadan puoliväliin mennessä. Globbarien Luvassa epävakaata -ilmastokampanjan sivuilla voit lähettää päättäjille vetoomuksen vahvan ilmastolain puolesta.

Hiilivapaa Helsinki -verkoston tavoitteena on varmistaa Helsingin ilmastopäästöjen nollaaminen ennen vuotta 2050. Tämä edellyttää myös Helsingin Energian kaavailemien hiilivoimalainvestointien hautaamista.

Ilmastovanhemmissa joukko lastensa tulevaisuudesta huolestuneita ihmisiä lobbaa kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta. 350 Suomi -verkoston nuoret puolestaan vaativat yliopistoja, uskonnollisia yhteisöjä ja kaupunkeja siirtämään sijoituksensa fossiilipolttoaineista kestävämpiin kohteisiin. Rakenteellisempaa ja radikaalimpaa muutosvoimaa edustaa esimerkiksi Hyökyaalto-liike.

Näihin tai moniin muihin ryhmittymiin ja järjestöihin kuka tahansa elinympäristömme tulevaisuudesta huolestunut voi liittyä. Ja kyllä kestävämpää politiikkaa voi edistää ilman mitään taustayhteisöäkin.

Toivon, että ensi kevään eurovaalien alla mahdollisimman moni suomalainen tivaa päättäjiltä, kuinka nämä aikovat edistää kunnianhimoista energia- ja ilmastopolitiikkaa. EU:n vuoteen 2030 ulottuva strategia hakee parhaillaan muotoaan.

Jos siinä sitoudumme vähentämään päästöjä 60 prosentilla, nostamaan uusiutuvan energian osuuden 50 prosenttiin ja lisäämään energiatehokkuutta vähintään 40 prosentilla, näyttää maapallon tulevaisuus jo astetta valoisammalta.

Eikä tämän kaltainen esimerkin näyttäminen varmaan tekisi pahaa EU:n vaikutusmahdollisuuksille kansainvälisissä ympyröissäkään.

Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Henri Purje seurasi YK:n ilmastokokousta Varsovassa. Teksti on alun perin julkaistu Globbarien blogissa 4.12.2013.