Kuva:
Gutenberg.org
Blogi

Syksyn valinnat

Syksyllä 1966 tarkoitukseni oli ryhtyä opiskelemaan Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Toisin kävi. Minut valittiin Ylioppilaiden kansainvälisen avun YKA:n toiminnanjohtajaksi. Ylioppilaiden kehitysapumaksu oli vapaaehtoinen ja meidän ymmärryksemme maailman menosta aika huteralla pohjalla.
Nils Torvalds
21.8.2015

Typerimmät koulussa päntätyt arvot olivat kuitenkin jo kovan arvostelut kohteena — eikä ihan syyttä. Sigurd Sahlbergin maantiedekirjasta löytyi muun muassa tällainen kuvateksti: "Neekerit ovat laiskoja ja pitävät jazz-musiikista." Kaikki mitä me silloin uskoimme kehitysmaiden tarvitsevan, ei tietenkään pitänyt paikkansa. Monessa asiassa olimme länsieurooppalaisen modernisaatiokäsityksen vankeja.

Virstanpylväs tässä kehityksessä oli järjestyksessään toinen YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi eli niin sanottu Unctad II Intiassa keväällä 1968. Maailmassa vallitsi — vähän katteeton — optimismi. Muutamassa vuodessa entiset siirtomaat olivat vapautuneet ja Unctad-kokousten päiväjärjestys määräytyi kehitysmaiden muodostaman Ryhmä 77:n tahdon mukaisesti. Muistan, että kamppailimme silloin edelleenkin erittäin vaikean asiakokonaisuuden kanssa: kehitysmaat ja teknologinen edistys.

Osa Itä-Afrikan maista oli vanhan kansainvälisen työnjaon mukaan valmistanut sisalköyttä maailman merenkulkua varten. Laadukas tuote, mutta markkinoille oli tullut punottuja tekokuituköysiä, joita oli monessa suhteessa helpompi käsitellä – varsinkin purjeveneissä.

* * *

Meidän tavoitteenamme oli siirtää prosentin verran bruttokansantulosta kehitysmaille. Tavoite oli hyvä, mutta alituiseen kuulimme saman vastaväitteen: "Niin kauan, kun on köyhyyttä omassa maassa…"

Sitä virttä olemme nyt kuulleet 50 vuotta.

Samaan aikaan olemme suuressa ajattelemattomuudessamme destabilisoineet suuren vyöhykkeen, joka ulottuu Afganistanista Marokkoon. Ja jos emme ole vielä ehtineet destabilisoida jotain muuta osaa maailmasta, niin ilmastonmuutos näyttää tekevän sen meidän puolestamme. Välillisesti olemme siinäkin mukana, vaikka Eurooppa ei olekaan suurin hiilidioksidikaasujen ilmoille tupruttaja.

Jos olisimme pitäneet kiinni yhden prosentin tavoitteesta — tai edes 0,7 prosentin — ja yrittäneet kuunnella varoituksia (koska niitäkin oli ihan kylliksi), maailma ehkä näyttäisi nyt toisenlaiselta. Nyt maksamme sen kovimman mukaan kahdesti — sekä pakolaisten että kehitysavun kautta.

* * *

Kovimman hinnan maksavat kuitenkin vanhemmat, jotka jäävät kyliin suremaan pois lähteviä lapsiaan (joista he eivät kuule mitään). Yhtä kovan maksavat ne, jotka hukkuvat Välimeren aaltoihin.

Ja me uskomme, että kehitysapurahoista voi tinkiä. Ajattelematonta, lyhytnäköistä ja taloudellisesti täysin vailla perusteita.