Kuva:
iStockphoto
Blogi

Suomi hotkii sanojaan

Hallituksen budjettiriihi ei tuottanut toimistolla kauhistuneita huudahduksia. Ilon kyyneliäkään ei nähty, tietenkään. Jäädytyspäätöksissä pysytään, eivätkä kehitysyhteistyömäärärahat laske tai nouse. Masentuneita huokauksia kuului.
Pauliina Saares
30.8.2013

Olemme peruspettyneitä. Rakenneuudistusten, sopeutuksen ja budjettihöyläysten keskellä ei oikein sovi elämöidä siitä, että yhden tietyn budjettimomentin summa ei kasva. Vai pitäisikö sittenkin?

Suomi on luvannut nostaa kehitysyhteistyömäärärahansa siihen kuuluisaan nollaseiskaan – 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta – jo lähes puoli vuosisataa sitten. Osuus on aika pieni, kun mietitään mitä sillä on tarkoitus saavuttaa. Minun mielestäni reilut puoli prosenttia on pieni panos äärimmäisen köyhyyden vähentämiseen. Niin pieni, että hävettää. Sekin nolottaa, että vallankahvaan valitsemamme päättäjät eivät pidä kiinni lupauksista, jotka Suomi on antanut.

Sitoumuksella tuntuu kuitenkin olevan merkitystä, sillä siitä ei selvästikään olla valmiita luopumaan julkisesti. Hallitusohjelmassa nollaseiskaa tavoitellaan edelleen, vaikka aikuisten oikeasti rahoituksesta leikataan taas, alkaen tavoitteen määrävuodesta 2015.

Eilisessä valtioneuvoston tiedotteessa kehitysyhteistyövarojen jäädytys on tuotu esiin säästönä. Ja onhan sieltä säästettykin vuosien varrella, roimia summia siihen nähden kuinka paljon rahoituksen olisi pitänyt kansainvälisten sitoumusten mukaan kasvaa. Suomen osuus saattaa lähivuosina hyvinkin tipahtaa jopa alle 0,5 prosenttiin, jos talous kohenee. Kehitysrahoituksen suhteen poliitikkojen ajatuskulku tuntuu menevän niin, että hyvä ja kiva aikomus riittää, tekoja ei tarvita. Muissa yhteyksissä tällaista kutsuttaisiin kaksinaamaiseksi vehkeilyksi.

***

Toki on myös mahdollista, ettei hallitus osaa suorittaa yksinkertaisia yhteenlaskuja.

Matikkapään puutetta osoittaa sekin, ettei muihin maailmanlaajuista epätasavertaisuutta aiheuttaviin rakenteisiin puututa tarpeeksi reippaasti. Esimerkiksi pääomapaon hillitseminen olisi yhtä lailla suomalaisten kuin vaikkapa tansanialaistenkin etu. Paitsi tietenkin niiden kaikista rikkaimpien, joiden oikeuksia hallitus on valmis vaalimaan. 

***

Ilmastorahoituksella kikkailu on vielä ihan oma lukunsa. Sen suhteen sitovat sopimukset edellyttävät kasvua, jonka Suomi on päättänyt saavuttaa muun muassa nimeämällä jo olemassa olevia toimintoja uudelleen. Ensi vuonna toteutuva 30 miljoonan euron lisäys kansainvälisiin ilmastotoimiin saadaan aikaan tilastoimalla kansainvälisten kehityspankkien rahoitusta ilmastopottiin. Näin tekevät kuulemma muutkin. Aitoa, uutta rahaa ei siis tule penniäkään ja koko potti katetaan samoista määrärahoista kehitysyhteistyön kanssa. Epäilen syvästi, että ilmastonmuutokselle mahdetaan mitään otsikoita muuttamalla.

Äärimmäisen köyhyyden poistaminen on paitsi reilua, myös järkevää. Talouden tasapaino edellyttää epätasa-arvon kitkemistä. Ja inhimillisyys heikoimpien tukemista. Tämä on meille suomalaisille melko selvää, 80 prosentin mielestä kehitysyhteistyö on tärkeää. Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta on sitä mieltä, että rikkailla mailla on velvollisuus rahoittaa kehitysmaiden ilmastotoimia. Luulenpa, että suurinta osaa meistä ei myöskään harmittaisi, jos suuryritysten veronkierto tehtäisiin vaikeammaksi ja veroparatiisit siirtyisivät historiaan.

Hei hallitus, sovitaanko että ensi keväänä tsempataan päätökset lupausten ja suomalaisten enemmistön mielen mukaiseksi? Maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseksi kaikkien on hoidettava oma osuutensa.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen asiantuntija.