Blogi

Osaako järjestösi hyödyntää uskonnollista lukutaitoa kehitysyhteistyössään?

”Se tyyppi meidän luokalla vastusti aborttia ja homoja ja ties mitä. Ja samanlaista se oli siinä sambialaisessa kylässäkin, papit vastusti kaikkea. Uskonnosta ei ole kuin haittaa kehitysyhteistyössä!”
Matleena Järviö
24.5.2012

Kuulostaako tutulta? Perustuvatko sinun mielipiteesi uskonnon haitoista kehitysyhteistyössä omiin, henkilökohtaisiin kokemuksiisi? Vai pystytkö analysoimaan uskontoa samaan tapaan kuin analysoit gender-asioita, eli mietit valtasuhteita, erilaisia kulttuurisia käytänteitä ja tulkintoja sekä tiedät, miten tasa-arvoasioita voi edistää ja miten muuttaa epätasa-arvoisia käytäntöjä? Erotatko uskon (henkilökohtaista) ja uskonnon (osa kulttuuria) mielessäsi?

Osallistuin huhtikuussa Uppsalassa konferenssiin, jossa käsiteltiin uskonnollisten toimijoiden roolia muutoksen agentteina kehitysyhteistyössä. Nostan tässä erityisesti kolme teemaa esille: uskonnosta ja sen roolista kehitysyhteistyössä pitää osata keskustella ammattimaisesti ja analyyttisesti, uskonnon hyödyntämätön potentiaali kehitysyhteistyössä ja kristillisten järjestöjen identiteettikriisi kehitysyhteistyötoimijoina.

Uskonto on yksi osa kulttuuria, monille myös erittäin tärkeä osa. Ammattimaiseen kehitysyhteistyöhön kuuluu paikallisen kulttuurin kunnioittaminen. Uskonto ei ole staattinen vaan pyhien kirjoitusten tulkinnat ja opinkappaleet muuttuvat jatkuvasti. Uskonto ei myöskään katoa modernisaation myötä, ja moderni yksilö voi olla, ja usein on, myös uskonnollinen henkilö. Täten yritys viedä uskonnottomuutta globaaliin etelään voi myös olla yhdenlaista uuskolonialismia. Uskonnottomuuskin on arvovalinta eikä arvovapaata kehitysyhteistyötä ole.

”Uskonnon lukutaitoon” kuuluu muun muassa kyky nähdä ja analysoida kyseessä olevan uskonnon piirteitä, nähdä sisäisten ryhmittymien erilaisia tulkintoja ja ymmärtää, etteivät kaikki saman uskonnon tunnustajat jaa samoja arvoja. Kunkin uskonnollisen yhteisön hierarkia täytyy tuntea.

Kehitysyhteistyön kannalta tärkeää on kyetä identifioimaan uskonnollisesta yhteisöstä ne henkilöt, jotka voivat toimia muutoksen agentteina. Uskonnollista lukutaitoa ei voi myöskään ulkoistaa uskonnollisille järjestöille ajatuksella ”ei kuulu meille”. Ja koska uskonto on tärkeä osa kulttuuria, sen syrjään jättämistä voi verrata gender-asioiden huomiotta jättämiseen.

Uskonnossa, kuten kaikessa kulttuurissa, on myös haitallisia elementtejä, eikä niitä tule kiistää. Juupas-eipäs –keskustelu ei kuitenkaan auta ymmärtämään uskonnon ja uskon eri näkökohtia eikä siten johda mihinkään.

Konferenssissa käytiin läpi useita esimerkkejä, miten uskonnollinen yhteisö on osallistettu aktiiviseksi muutoksen agentiksi. Uskonnolliset opinkappaleet tasa-arvosta ja ihmisen luovuttamattomasta arvosta ovat vahvoja toiminnan motivaattoreita. Usko inspiroi uskovia toimimaan kanssaihmistensä hyväksi.

Vallitsevat uskonnolliset tulkinnat eivät välttämättä korosta esimerkiksi tasa-arvoa, vaan niitä käytetään eri ihmisryhmien oikeuksien polkemiseen. Jos muutosta tällaisessa tapauksessa halutaan saada aikaan, avain on tulkintojen ”päivittäminen”, ei koko uskonnon leimaaminen takapajuiseksi. Valtaosa kannattajista ei nimittäin uskonnostaan luovu. Jotta tulkintoja voidaan päivittää, niiden täytyy perustua kyseessä olevan uskonnon pyhiin kirjoituksiin tai oppirakennelmiin. Kuten joku konferenssissa totesi: ”opeta naisia heidän omasta uskonnostaan, jotta he voivat haastaa vallitsevat tulkinnat”.

Ruotsin valtiollisen kehitysapuorganisaation (Sida) edustaja totesi, että uskonnolliset järjestöt ovat häivyttäneet kristilliset arvonsa taustalle ja lähestyvät Sidaa pelkästään kehitysyhteistyöjärjestöinä. Hän haastoi uskonnollisia järjestöjä pohtimaan, mikä niiden lisäarvo kehitysyhteistyössä tällöin on. Nehän eivät eroa uskonnottomista järjestöistä mitenkään. Samaa keskustelua ollaan aloittelemassa myös Norjassa.

Itse olen pohtinut samaa jo pidempään. Eikö kristillisten järjestöjen erityisvahvuus ole juuri niiden uskonnollinen lukutaito, jota ne voisivat hyödyntää kehitysyhteistyössään paljon laajemmin? Jos ei haluta käyttää raamattupohjaisia materiaaleja eikä argumentoida kristillisen uskon pohjalta, hukataan jotain olennaista – oma identiteetti.

Vanha viisaus sanoo, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat” ja moni järjestö varmaan puolustautuu sanomalla, ettei UM:n tuella saa evankelisoida. Ei saakaan, eikä pidäkään, mutta voisivatko järjestöt ylpeämmin olla kristillisiä järjestöjä, jotka tekevät kehitysyhteistyötä?

Kirjoittaja työskentelee ohjelmakoordinaattorina Suomen Pipliaseurassa. Hän osallistui Uppsalan konferenssiin Kepan tuella.