Blogi

Maailma moninapaistuu – löytyykö kompromisseja?

Kiinan kasvavaa vaikutusta maailmassa ja Afrikassa ei kai kiistä kukaan. Perässä seuraavat Intia ja Brasilia, ja nousevien talouksien ryhmän uusin tulokas Etelä-Afrikka. Maailma ei enää jakaudu auttajiin ja autettaviin, köyhiin ja rikkaisiin. Pysyykö kehitysyhteistyö perässä?
Esa Salminen
16.2.2011

Tällaisia suuria kysymyksiä pohdittiin Kepassa 14. helmikuuta, jossa valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani Liisa Laakso, Kokoomuksen kansainvälisten asioiden sihteeri Pasi Rajala ja ulkoministeriön erikoistutkija Folke Sundman alustivat keskustelua trendeistä kehityskentällä.

Kiina ohitti bruttokansantuotteella mitattuna Japanin maailman toiseksi suurimpana talousmahtina keskustelun alla, ja ottaa yhä suurempaa jalansijaa köyhemmissä maissa, erityisesti Afrikan mantereella. Kiinan ja Intian nousu nähdään helposti lännessä uhkana, mutta onko se sitä välttämättä?

Liisa Laakson mukaan ei mustavalkoisesti: Kiinasta ja Intiasta on tullut merkittäviä kehitysyhteistyön tekijöitä sekä kaupallisia ja poliittisia kumppaneita monille kehitysmaille, jotka ovat aiemmin toimineet vain eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten kanssa.

Sormen osoittelusta ja rintamalinjoihin linnoittautumisesta ei taida Kiinan ja EU:n välillä olla apua. Pasi Rajalan sanoin, olisi parempi miettiä millä tavoin Suomi ja EU voisivat täydentää Kiinaa. "Jos Kiina menee tekemään laajamittaisia infrastruktuurihankkeita, ei me siinä kilpailussa pärjätä, mutta ehkä me voimme antaa näille kumppanimaille jotain sellaista, jota Kiina taas ei voi."

***

Eikä kyräilyyn ole aikaakaan: maailma muuttuu vauhdilla, ja ilmasto sen mukana. Tai toisin päin.

"Maat ovat enemmän keskinäisriippuvaisia toisistaan. Emme voi eristäytyä tänne ja hoitaa vain omia asioitamme, vaan tarvitsemme toinen toistamme", Rajala sanoi. "Entiset työkalut ja paradigmat ei enää päde. Pitää keksiä kokonaan uusi työkalupakki."

Ilmastoneuvotteluista on tullut Folke Sundmanin mukaan näiden maailmanpolitiikan muutospaineiden koelaboratorio. Monet neuvotteluiden vaikeuksista johtuvat hänestä siitä, että ilmastosopimus ja Kioton pöytäkirja heijastelevat liian paljon mennyttä maailmaa. Enää ei voida vain katsoa historiallisia päästöjä, vaan pitää puhua myös tulevaisuuden vastuista.

"Näissäkin asioissa päästään todella eteenpäin vasta, kun maailma on valmis paradigman muutokseen. Se edellyttää pohjois-etelä-suhteissa tapahtuneiden muutosten tunnustamista."

Mielikuva tukkanuottaisilla väittelevistä rikkaista ja köyhistä maista ei taida enää kuvata todellisuutta. Yhtenä ryhmänä neuvotteleva kehitysmaiden G77-ryhmä on sisältä rikki. Se on jakautunut nouseviin talouksiin, jotka pyrkivät kilpailemaan ympäristöteknologian alalla, ja köyhiin maihin, joiden omat päästöt ovat minimaaliset ja jotka haluavat mahdollisimman paljon rahaa ilmastonmuutoksen tuhojen minimoimiseen ja sopeutumiseen.

"Ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta tarvitaan uutta poliittista tasapainoa vanhojen teollisuusmaiden ja uusien talousmaiden välillä – sellainen, jossa myönnetään sekä historia että tulevaisuus", Sundman analysoi.

***

Dialogi, tasapaino, yhtiestyö ja kompromissi. Nämä vaikuttavat moninapaistuvan maailman taikasanoilta. Silti Folke Sundmanin tekee mieli sanoa: "voi Afrikka parka." Pienten ja köyhien on vaikeaa päästä eteenpäin, kun vääntöjä poliittisesta asemasta ja suositummuudesta käydään entisestä läänitysmeiningistä poiketen kunkin valtion sisällä. Kiina, EU ja muut toimijat ovat läsnä samoissa maissa, ja myllertävät niissä kukin omalla tavallaan.

Köyhyys ja eriarvoisuuskin ovat nykyään yhä enenevässä määrin valtioiden sisäisiä ongelmia – eivätkä niinkään valtioiden välisiä.

Eikä Euroopalla ole varaa juuri hurskastella Kiinan edessä, kuten Attacin Henri Purje keskustelussa huomautti. Voi olla, että Euroopalla on nykyään jaloja periaatteita, mutta historiallisin perustein monet afrikkalaiset kansalaisaktivistit ovat sitä mieltä, että Kiina voi tehdä nyt mitä vain, ja silti se on Afrikalle parempi kuin mitä Eurooppa siellä on häärännyt.

Sitä paitsi: me länsimaissa olemme luoneet koko tämän köyhdyttävän maailmanjärjestyksen veroparatiiseineen ja porsaanreikineen, joka edelleen pitää Afrikkaa köyhänä.

Mutta entä ne ratkaisut?

Dialogi ja vaikuttaminen säällisestä työstä voisi olla yksi. Sitä EU voisi ajaa niin Afrikassa kuin Kiinassakin, ja järjestöilläkin olisi siihen annettavaa. Tuki ay-liikkeelle voisi auttaa kaikkia. Yritysten yhteiskuntavastuun edistäminen noussee yhä suuremmaksi haasteeksi niin Suomessa kuin maailmallakin – ja vaikkapa veritimantit ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka järjestöjen kampanjointi voi kantaa hedelmää.