Blogi

Kun järjestöjen rahoitusta leikataan, kapenee kansalaisyhteiskunnan rooli kehityksessä

Kehitysjärjestöille on luvassa kylmää kyytiä, mikäli ulkoministeriön suuntamerkit pitävät paikkansa. Heitetäänkö samalla roskiin ajatus kansalaisyhteiskunnan osallistumisesta itsenäisenä toimijana kehitykseen?
Outi Puukko
16.6.2015

Uusi hallitus on esittänyt tuntuvia leikkauksia kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen rahoitukseen - on puhuttu 30-40 prosentin leikkauksista, jotka pantaisiin toimeen heti vuoden 2016 alusta.

Ulkoministeriö uutisoi leikkausten suunnittelun olevan jo käynnissä – järjestöille tilanteesta kerrotaan lisää 30. kesäkuuta.

***

Kehitysjärjestöjen reaktio on ollut tyrmistynyt. On väärin leikata tuloksellisesta ja vaikuttavasta työstä, joka parantaa maailman heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämää.

Shokki tämä on myös siksi, että tähän asti järjestöillä on ollut vahva ja tunnustettu asema kehitysyhteistyössä. Järjestöt ovat myös olleet mukana määrittämässä Suomen kehitysyhteistyön keskeisiä periaatteita kuten ihmisoikeusperustaisuutta. Näitä periaatteita on toteutettu järjestöjen työssä ketterästi ja konkreettisesti, saaden positiivista muutosta aikaan.

Nyt rahahanoja väännetään kiinni tältä työltä ja löystetään toisaalla. Kehitysjärjestöjen kannalta todellisia vaihtoehtoja valtionrahoitukselle on vähän, vaikka esimerkiksi yritysyhteistyötä vilautetaan lupaavana jokerina.

Yritystrendi näkyy myös Kepan tuoreessa selvityksessä järjestöjen kehitysyhteistyörahoituksesta. Vastaajat mainitsivat yritysyhteistyön järjestöjen kannalta lupaavimpana tulevaisuuden mahdollisuutena. Tämä on kiinnostavaa, sillä nykyisellään yritysyhteistyö muodosti kyselyyn osallistuneiden järjestöjen varainhankinnan tuloista vain kolme prosenttia.

On myös vaikea nähdä, että yritykset lähtisivät yhtäkkiä kehityksen moottoreiksi edistämään esimerkiksi syrjittyjen ja vähemmistöjen oikeuksien toteutumista haurailla alueilla. Entä jos kehitys ei sittenkään ole kaikkialla muutettavissa suotuisiksi businessmahdollisuuksiksi?

***

Samainen Kepan selvitys paljastaa, että järjestöillä on merkittävä rooli paitsi valtionavun kanavoijina myös itsenäisinä rahoituksen lähteinä. Suomalaiset kehitysjärjestöt liki kaksinkertaistavat saamansa julkisen tuen.

Vuonna 2014 valtion tuki järjestöjen kehitysyhteistyölle oli noin 110 miljoonaa euroa. Tähän päälle järjestöt keräsivät kehitysyhteistyöhön varoja noin 90 miljoonaa euroa vuodessa. Suuri kiittäminen tästä järjestöjen kehitykseen keräämästä potista on niitä ammattimaista työtä tekeviä järjestöjä, joilla on alansa kovimmat asiantuntijat.

Järjestöjen panostuksessa kehitykseen on kuitenkin myös toinen puoli: varojen keräämisen lisäksi järjestöissä tehdään vähintään 90 000 tuntia vapaaehtoistöitä. Keskimääräiseksi vapaaehtoistyön määräksi yhtä järjestöä kohti tulee noin 1 100 tuntia vuodessa, mikä vastaa yhden ihmisen noin neljän kuukauden työpanosta täydellä työajalla.

Tällekin voi hahmottaa rahallista arvoa pohtimalla, minkä verran kustantaisi palkata tuolle tuntimäärälle lääkäri, psykologi tai opettaja – kaikki esimerkkejä ammattiryhmistä, jotka ovat järjestökentällä aktiivisia usein saamatta senttiäkään korvausta.

Vapaaehtoistyön määrästä ja järjestöjen keräämästä merkittävästä omarahoituksesta huolimatta on kuitenkin päivänselvää, että juuri julkinen rahoitus on monen järjestön toiminnalle elinehto sekä vaikuttaa työn pitkäjänteisyyteen ja laatuun. Miten Suomessakaan olisi mahdollista toteuttaa merkittäviä yhteiskunnallisia projekteja täysin vapaaehtoispohjalta - annettaisiinko vaikka kuntauudistus vapaaehtoisten käsiin?

***

Myöskään Kepan selvitykseen osallistuneiden järjestöjen joukossa ei riitä uskoa siihen, että yksittäisten ihmisten auttamishalukkuuden varaan voitaisiin sysätä entistä suurempi osa julkisen kehitysyhteistyön vastuista. Eräs vastaaja nivoi yhteen julkisen rahoituksen, ja sitä kautta valtion antaman esimerkin vaikutuksen kansalaisiin:

"Haasteena vaikea taloudellinen tilanne ja poliittinen ilmapiiri kehitysyhteistyötä kohtaan. Se saattaa vaikuttaa yksityisten ihmisten lahjoittamishalukkuuteen.”

Varainkeruussa järjestöille tärkeimpiä keinoja ovat kertalahjoitukset ja säännölliset kuukausilahjoitukset. Jos julkista rahoitusta leikataan rajusti ja rahoituksen painopiste siirtyy lahjoituksiin, se luultavasti lisää järjestöjen välistä kilpailua, mikä voi siirtää huomion itse kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta mahdollisimman tehokkaaseen varainhankintaan.

Pienet vapaaehtoispohjalta toimivat järjestöt voivat hävitä kilpailussa lahjoittajista. Vaarassa ovat myös ne, joiden työ tapahtuu muiden kuin lahjoittajien suosimien aiheiden parissa. Miten käy teemoille, joita ei voi kuvittaa söpöillä eläinvauvoilla?

Tullaan samaan skenaarioon kuin yritysyhteistyössä. Siinä jokainen tekee omaa projektiaan siellä, missä mahdollisuuksia on. Koko järjestökenttää yhdistäviä linjoja ja jaettuja periaatteita voi olla jatkossa vaikeampi löytää.

***

On väärin väittää, että järjestöjen huoli leikkauksista koskisi vain oman alan työpaikkoja. (Järjestötyö on usein käytännössä pienipalkkaista, naisvaltaista työtä - ja useimmiten määräaikaisessa työsuhteessa.)

Huoli keskinäisen kilpailun lisääntymisestä, toimintakentän kaventumisesta ja työn tulosten romuttumisesta on aiheellista.

Samalla on kyseessä suuremman linjan romuttaminen. Ihmisoikeusperustaisuuden korvaa markkinaperustaisuus ja myyvimmän menestys.