Kuva:
Shutterstock
Blogi

Korruption kahdet kasvot

Transparency International -järjestö (TI) laittaa vuosittain maailman maat järjestykseen korruptoituneisuuden tason mukaan. Antaako listaus totuudenmukaisen kuvan korruption laajuudesta?
Sanna Jäppinen
7.2.2014

TI tutkii indeksissään kunkin maan julkisen sektorin korruptoituneisuutta. Juuri tähän poliisien, poliitikkojen ja valtion virkamiesten lahjontaan tai virka-aseman väärinkäyttöön korruptio-sana viittaa myös normaalissa kielenkäytössä.

Kartalla esitettynä vähiten korruptoituneet maat ovat keltaisia, eniten korruptoituneet punaisia. Jako on helppo nähdä: globaali etelä hohkaa punaisen eri sävyissä, rikas pohjoinen keltaisen.

TI:n määritelmän kanssa linjassa on myös YK:n korruption vastainen sopimus, jossa todetaan, että korruptiota esiintyy kaikissa maissa, mutta erityisen tuhoisaa se on globaalin etelän maissa, joissa korruptio on keskeinen hidaste ja este köyhyyden vähentämiselle.

"Tässä määrittelyssä on vain yksi ongelma: se ei pidä paikkaansa", kirjoittaa Jason Hickel, London School of Economicsin luennoitsijana, Al Jazeeran verkkosivuilla.

Hickelin mukaan korruptiosta puhuttaessa paikallisten virkamiesten lahjonta on nappikauppaa, joka maksaa kehitysmaille vuosittain noin 20-40 miljardia dollaria. Summa on huikea, mutta kalpenee sille laittomien rahavirtojen määrälle, joka kehitysmaiden julkisesta taloudesta valuu muualle veronkierron ja verojen välttelyn takia. Viime vuoden lopulla julkaistun Global Financial Integrityn raportin mukaan kehitysmaista karkaa laittomasti joka vuosi lähes tuhat miljardia dollaria.

* * *

Hickel muistuttaa, että tämän valtaisan rahavirran takana on rahoitusmarkkinoiden harmaa alue veroparatiiseineen, pöytälaatikkoyrityksineen ja nimettömine tileineen. Ja näiden markkinoiden yksi keskuspaikka on Lontoon Cityssä, maailman rahoitusmaailman ytimessä.

Joten miten ihmeessä Britannia voi päätyä TI:n korruptiovertailussa 14. sijalle 177 maan joukossa? Hickel ihmettelee. Tai Yhdysvallat sijalle 19. vaikka maan lainsäädäntö sallii yritysten käyttää määrättömiä summia vaalikampanjoiden tukemiseen saadakseen mieluisat poliitikot päättäviin elimiin.

Yhdysvallat myös tukee sellaisten maiden hallituksia, jotka kiikkuvat TI:n listan häntäpäässä: Afganistania, Etelä-Sudania ja Somaliaa. Ketä on silloin syyttäminen korruptiosta?

Hickel osoittaa globaalin korruption merkittäviksi vaalijoiksi myös instituutiot, jotka kontrolloivat kansainvälistä taloutta: Maailmanpankin, kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja maailman kauppajärjestö WTO:n.

Hänen mukaansa instituutiot naamioituvat julkisen hallinnon mekanismien taakse, mutta todellisuudessa ne ovat äärimmäisen epädemokraattisia ja läpinäkymättömiä. Rikkaat maat päättävät köyhienkin asioista, eikä ole vaikea arvata kenen hyväksi: teollisuusmaiden yhtiöille on avattu uusia markkinoita ja niille on löytynyt halpaa työvoimaa ja raaka-aineita.

"Korruptio on oikeasti suurin syy köyhyyteen, mutta sen kitkemiseen on alettava suhtautua uudella tavalla", Hickel toteaa.

"Kehitysmaiden köyhyyttä ei aiheuta paikallinen lahjonta ja varastelu, vaan globaaliin hallintojärjestelmään kytkeytyvä korruptio: veroparatiisien verkosto ja New Yorkin ja Lontoon pankkisektori. Korruptio on riisuttava myyteistä, ja avoimuutta on alettava vaatia siellä, missä sillä on merkitystä."

* * *

Columbian yliopiston kansainvälisten suhteiden apulaisprofessori Chris Blattman on samoilla linjoilla Hickelin kanssa: korruptiota on käsiteltävä huomattavasti laajempana ja syvällisempänä rakenteellisena kysymyksenä kuin nykyisin.

Blattman toteaa blogissaan, että korruptio kapeasti ymmärrettynä – TI:n tai YK:n määrittelemänä lahjontana – on kakkosluokan ongelma suurten globaalien kehityshaasteiden joukossa.

Sekä Hickel että Blattman muistuttavat, että myös avunantajien olisi syytä tarkistaa näkemyksiään korruptiosta ja korruption vastaisesta työstä: toimenpiteillä ei puututa korruption todellisiin syihin vaan tarjotaan ”laastareita syöpäpotilaalle”.

”Suuri osa kehitysapujärjestöistä ja muista avunantajista on huolissaan lahjonnasta ja kehityspapurahojen väärinkäytöksistä, koska ihmiset, jotka heitä rahoittavat, inhoavat varastelua, olipa se pientä tai suurta”, Blattman kirjoittaa. 

”Kuitenkin juuri avunantajat ovat itse ruokkineet ongelmaa tarjoamalla köyhien maiden johtajille tai kouralliselle ministereitä tilaisuuden päättää apurahojen käytöstä.”