Banglesin paluu on hieno asia. Kasariasenteiden paluu ei ole.
Kuva:
Dino Perrucci
Highline Ballroom
Blogi

Hyvä kehitysapuväki, en halua takaisin 1980-luvulle

Historiallisen suurten leikkausten tähden kehitysyhteistyökentässä vallitsee tappiomieliala. Syystäkin. Saatiin pataan. Mutta pöly alkaa hiljalleen laskeutua ja moni miettii, mitä tehdään seuraavaksi. Viestinnän kannalta eteen avautuu kolme ilmiselvää polkua, jotka kaikki ovat minusta vääriä.
Esa Salminen
22.12.2015

Ensimmäinen tie on keskittyä puhumaan äänekkäimmille vastustajille. Oikoa niitä loputtomia väärinkäsityksiä gepardihatuista ja päivittää ihmisten harhaisia tietoja tälle vuosituhannelle. Tämä tie houkuttaa, koska mielikuvissamme juuri äänekkäimmät kriitikot ovat syy sille, että meillä on tällainen hallitus, joka leikkaa meiltä näin. Voimalla on aina vastavoima, ja kun joku huutaa, tekee mieli huutaa takaisin.

Mutta tällainen keskustelu menee jankkaamiseksi, enkä mitenkään saata uskoa, että kädenvääntö hommalaisten ja trolliarmeijoiden kanssa lopulta muuttaa mitään. Siitä seuraa etupäässä tunnekuohuja, trollaantumista ja turhaumaa. Hommafoorumilla on itse asiassa yli tuhannen viestin osio, jossa annetaan vakiargumentit keskusteluun suvakkien kanssa. Jos tähän vääntöön halutaan antautua, niin kehitysmaaliikkeen kannattaisi tehdä oma vastaava listansa ja antaa listojen tapella keskenään. Vaikka jonkun algoritmin avulla. Silloin oman energian voi käyttää johonkin muuhun.

Kun tulin kehitysyhteistyökentälle viisitoista vuotta sitten, keskustelua käytiin siitä, annetaanko apua vai ei. Se oli toivottoman tylsää, koska minusta olisi pitänyt keskustella siitä, millaista apua annetaan, kenen ehdoilla, ja mitä kaikkea muuta olisi pitänyt tehdä, että maailma olisi vähän parempi. Mutta siitä on aikaa. Sittemmin keskustelu meni eteenpäin. Ainakin hetkeksi.

* * *

Rahat on nyt monelta loppu. Siksi toinen ilmeinen tie on alkaa puhua markkinoinnin kieltä. Alkaa puhua lahjoittajille. Keskittyä feissaamiseen ja tehdä viestintää, joka vetoaa tunteisiin, jotka raottavat rahapussin nyörejä. Paras tällaisista tunteista on sääli.

Olen itsekin ollut monessa kokouksessa, jossa kehotetaan yksinkertaistamaan ja herättämään sääliä. Että näytetään maailman hätä ja pyydetään ihmisiä auttamaan. Toistellaan, että apu auttaa ja laitetaan afrikkalaislapset sanomaan kameralle, että kiitos Suomi.

Ei sovi jäädä vääntelehtimään sitä, että maailma on monimutkainen ja muuttuva. Että on rakenteita, jotka köyhdyttävät ja pitävät köyhinä. Ei ihmiset sellaista ymmärrä. Kuvat lapsista ja naisista toimivat. Maaseudusta, malariasta, mahdottoman toivottomista tilanteista. Apu auttaa ja pelastaa ihmishenkiä.

Elämme markkinoiden ja rahan aikaa, ja tämän tien lumovoima on luonnollinen. Mutta miksi se on väärin?

Ensiksi tietenkin siksi, että se on väärin. Siis se ei ole totta. Ne kärpäset, jotka pörisevät lasten silmissä kuvaavat todella huonosti maailmaa. Asuin viisi vuotta Afrikassa, enkä koskaan nähnyt lasta, joka ei olisi hätistellyt kärpäsiä tiehensä. Hiphop olisi parempi kuva nyky-Afrikasta. Tai jalkapallo. Metsät, magia, kaivokset ja kuumottavat mutta kauniitkin kaupungit.

Toiseksi kuva on väärin siksi, että se on vahingollinen. Olen varastanut ekonomistiguru Charles Kennyltä jo kauan sitten kysymyksen, jonka esitän aina, kun joku pyytää minua puhumaan melkein minkä vain yleisön edessä: Kuka haluaa investoida tai edes matkustaa sellaiselle mantereelle, jossa viimeinenkin lapsisotilas kuolee ase kädessä hiviin ja malariaan kohtapuoliin? Entä mitä käy tuolle säälinsekaiselle suomalaisrahoittajalle, kun hän matkustaakin Nairobiin ja näkee, että kaikki mitä hänelle on kerrottu Afrikasta, on valhetta? Valheelta voi todellisuus nimittäin näyttää, jos on liian tarkasti uskonut markkinahenkilöitä.

Ja kolmanneksi tuo kuva on väärin siksi, että se on niin tuhnuista kasarispedeilyä. Ei saa käsittää väärin, oli 1980-luvussa paljon hyvääkin (Banglesin Walk Like an Egyptian tulee mieleen, vaikka senkin sanoma saattaa nyppiä egyptiläisiä. Roxetten Look Sharp oli ainakin hyvä olematta rasistinen).

Mutta ylenkatsova ja säälivä asenne, jossa mukamas rikas ja sivistynyt pohjoinen katsoo köyhää ja kurjaa etelää ei ollut kasarin parhaita puolia. Kyllä he ihan oikeasti tietävät, että on joulu. Säälin sylissä meihin kapsahtaa niin kovin herkästi ylpeä ylimielisyys. Se lienee suurin — ja säälin kohteita kaikkein eniten raivostuttava — synti, johon meidän skenessä voidaan harhautua.

Meillä oli jo eettiset ohjeet siitä, miten ihmisiä kuvataan ja miten heistä kerrotaan. (Katsokaa vaikka Unicefin upeaa listaa.) Ei unohdeta niitä. Me keksittiin jo kasarilla, että pitäisi puhua kumppanuudesta, ei autettavista ja auttajista. Voitaisiinko mennä mieluummin eteenpäin puhumaan kumppanien sijaan ihmisistä, ihmisyydestä ja ihmisarvosta — kuin taaksepäin toistelemaan, että antakaa rikkaat ropo, ja raukka pelastuu?

* * *

Kolmas polku on lähteä mielistelemään valtaapitäviä tahoja, meidän tapauksessamme rahakanava ulkoministeriötä — ja sen kulloistakin poliittista johtoa.

Tämä tie tarkoittaisi varmaankin näinä aikoina yksityissektorin ylistämistä. On täysin mahdollista, jopa luultavaa, että kehitysmaaliikkeen eri nurkissa olisi hyvä ravistella omia asenteita yritysmaailmaa kohtaan. Voi olla, että moniaalla meidän joukoissa voitontavoittelu nähdään vain vaahtosuisena riistämisenä. Voi olla, ettemme näe yksityisen sektorin hyviä puolia.

Mutta jos omaa agendaa aletaan kyseenalaistamatta ja pohtimatta rukata kulloisenkin ministerin ja ministeripuolueen linjan mukaiseksi, ajaudutaan kauas vapaasta ja riippumattomasta kansalaisyhteiskunnasta.

Itse toivoisin kovin, että järjestökentän agenda olisi aito, avoin, mietitty ja korruptoitumaton. Mutta minä olenkin, kaikesta huolimatta, idealisti.

* * *

Minä uskon, että jos keskitymme näihin kohtuullisen harvalukuisiin joukkoihin — vastustajiin, kuukausilahjoittajiin ja ministeriin esikuntineen —, unohdamme tärkeimmän kuulijajoukon. Unohdamme ne hiljaiset myötätuntoiset massat, jotka edelleen uskovat hyvinvointiyhteiskuntaan ja solidaarisuuteen.

He toivovat — minä ainakin uskon niin — oikeudenmukaisempaa maailmaa ja ilmastonmuutoksen hillintää. Uskon, että moni haluaa myös ymmärtää tätä käsittämätöntä palloa. He haluavat, luulen, avointa tietoa maailmasta sellaisena kuin se on. Ei kaunistelua tai kauhistelua, vaan rehellistä ja ymmärrettävää tietoa ja tarinoita. Oikeudenmukaisempaa maailmaa, ja kunnon kanavia toimia sen puolesta.

Kansainvälisen kehityskentän suurin nykytrendi on avoimuus. Pysytään siinä kelkassa.

En sano, ettei kriitikoille, lahjoittajille tai ministerille saisi puhua. Mutta puhutaan heidän lisäkseen, ja etupäässä, myötätuntoisille, tavallisille ihmisille. Se on tärkeä jengi, koska heidän kanssaan me voitamme vaalit kuin vaalit. Heidän kanssaan, ja osana heitä, meidän tulisi lakkaamatta ja sinnikkäästi, opportunismiin lankeamatta, rakentaa sellaista Pohjolaa, joka aidosti haluaa olla osa oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Tiedän toki, että monimutkaisen maailman kuvaaminen ei ole helppoa. Runoilija Per Gesslen sanoin: And there are voices / that want to be heard. / So much to mention / but you can't find the words.

Mutta kyllä te tiedätte, mikä on oikein.

Listen to your heart / there's nothing else you can do.

Esa Salminen on Kepan verkkojulkaisujen toimitussihteeri, joka on jäämässä ainakin joksikin aikaa vapaalle Kepasta. Hänen näkemyksensä eivät useinkaan edusta Kepan virallista kantaa.