metallipuita kadulla, liput liehuu taustalla
Valtavat Rosario Murillon kansalle lahjoittamat elämänpuut hallitsevat Managuan katukuvaa.
Kuva:
Alexander Schimmeck
Flickr
Artikkeli

Vallankumouksen varjokuva – Miten Nicaraguan sandinisteista tuli sortajia?

Nicaraguan viimeaikainen väkivalta on huolestuttanut täällä Suomessakin. Kiristyneen tilanteen takana on presidentti Daniel Ortega ja hänen lähipiirinsä.
Outi Hakkarainen
21.6.2018

On ollut surullista ja hämmentävää seurata uutisia Nicaraguasta. Presidentti Daniel Ortegan järjestelmällinen vallan ja vaurauden keskittäminen on ollut tiedossa, joten huhtikuussa alkaneet mielenosoitukset eivät tulleet yllätyksenä.

Odottamatonta on ollut rajuus, millä Ortegan hallinto on hyökännyt rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan: erikoisjoukkojen tarkka-ampujat ampuvat tappaakseen, hallitukselle uskolliset aseelliset ryhmittymät jahtaavat kaduilla, poliisijoukot pidättävät laittomasti ja pahoinpitelevät. Kuolleita on yli 200, loukkaantuneita yli 1300.

Nicaraguan vuoden 1979 vallankumous kantoi aikanaan uskoa oikeudenmukaisuuteen kauas maan rajojen ulkopuolelle. Ihmiset eri puolilla maailmaa juhlivat Somozan diktatuurin kaatumista ja halusivat tukea tasa-arvoisen nicaragualaisen yhteiskunnan rakentamista.

Monenlaista kuhinaa oli myös Suomessa. Itsekin istuin opiskelija-aktiivina Vanhalla ylioppilastalolla kokouspöydässä tarkkailevan ja leppoisan oloisen Daniel Ortegan kanssa kesällä 1987.  Keväällä 1990 vierailin Nicaraguassa Suomen ylioppilaskuntien liiton kehitysyhteistyön tiimoilta. Kepan kehitysjoukkotoiminta käynnistyi, kun Nicaraguan ja Suomen hallitukset allekirjoittivat sopimuksen tammikuussa 1989.

En osannut synkimmissäkään mietteissä tuolloin ajatella, että kolme vuosikymmentä myöhemmin Daniel Ortega murhaa kylmäverisesti demokratiaa vaativia mielenosoittajia, monet heistä nuoria opiskelijoita.

Mielenosoitukset sytykkeenä

Kaikki alkoi huhtikuussa, kun Ortegan hallinnon iäkkäiden toimeentuloa heikentävä eläkeuudistus sai opiskelijat lähtemään osoittamaan mieltään. Tämä uudistus oli viimeinen pisara vuosien aikana patoutuneelle turhautumiselle Ortegan totalitääriseen hallitsemiseen. Niiden väkivaltainen vaimentaminen sai muita ryhmiä, kuten maatyöläisiä liittymään mukaan.

Ortega peruutti uudistuksen, mutta kansalaisten liikehdintä oli jo laajentunut yleiseksi demokratialiikkeeksi, joka vaati presidentin eroa ja pikimmiten uusia vaaleja. Huhti-kesäkuun tapahtumista on kerrottu muun muassa Kepan tiedotteessa Ana Soraisen blogissa, Amnesty Internationalin raportissa, Amerikan valtioiden ihmisoikeustoimikunnan CIDHin raportissa ja CIDHin Nicaragua-sivustolla.

Maailma on herännyt ja tilannetta on yritetty rauhoittaa. Lupaavilta vaikuttavia neuvotteluja käynnistettiin toukokuun jälkeen uudelleen 15. kesäkuuta. Niitä on alusta asti kutsunut koolle, järjestänyt ja valvonut katolisen kirkon episkopaalinen konferenssi.

Seuraavana päivänä Managuassa tehtiin järkyttävä murhapoltto. Ortegan hallintoon linkitetty aseellinen ryhmä poltti kolmen sukupolven perheen kuusi jäsentä, kaksi heistä pieniä lapsia, elävältä omassa kodissaan. Perhe ei ollut antanut käyttää talonsa kattoa ampumiseen.

Apuun tulleita naapureita ja palomiehiä ammuttiin kohti. Neuvottelut lopetettiin, koska hallituksen edustajat eivät pystyneet osoittamaan, että heillä olisi lupaamansa kutsukirjeet YK:n ihmisoikeuskomissaarille ja EU:lle.

Samana päivänä Masayan kaupunki julistautui itsenäiseksi maan nykyhallinnosta. Aamuyöllä poliisijoukot hyökkäsivät kaupunkiin ja tappoivat kuusi ihmistä ja haavoittaneet kymmeniä. He tulivat hakemaan saarroksissa olevia poliisiviranomaisia, jotka olisi voitu esimerkiksi kirkon välityksellä saattaa pois kaupungista ilman väkivaltaa.    

Miten nicaragualainen yhteiskunta on päätynyt näin raadolliseen tilanteeseen? Millaiset ovat Nicaraguan kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytykset? Onko Nicaraguan konfliktiin rauhanomaista ratkaisua? Mitä me voimme täältä maailman toiselta laidalta tehdä?

Sandinismista ortegismiin

Anastasio Somozan sukudynastia oli vallassa lähes puoli vuosisataa, apunaan Yhdysvaltojen kouluttama kansalliskaarti. Vasemmistolaiset sandinistisissit johtivat vuoden 1979 voitokasta vallankumousta, mutta FSLN-puolueen (Frente Sandinista de Liberación Nacional) mahdollisuuksia rakentaa toisenlaista Nicaraguaa häiritsi merkittävästi koko 1980-luvun kestänyt sisällissota.

Yhdysvallat rahoitti avoimesti contra-sissejä, jotka olivat etupäässä entisiä kansalliskaartilaisia. Sandinistihallitus sai taloudellista tukea Länsi-Euroopan hallituksilta sekä Kuubalta ja Neuvostoliitolta.

Vallankumouksen jälkeiset vuonna 1984 järjestetyt vaalit olivat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan vapaat ja rehelliset. Ortega sai noin 67 prosenttia äänistä. Vuonna 1990 voiton vei neljäntoista puolueen yhdistynyt oppositio UNO (Unión Nacional Opositora), joka kattoi koko poliittisen spektrin konservatiivisista vasemmistolaisiin. UNO sai 51 paikkaa parlamentin 92 paikasta, presidentiksi valittiin UNOn Violeta Chamorro.

FSLN hävisi myös vuosien 1996 ja 2001 vaaleissa, mutta säilytti silti suhteellisen vakaan aseman parlamentissa. Muut puolueet sen sijaan ovat olleet jatkuvassa murroksessa, ja niiden osallistuminen on vaihdellut huomattavasti vaaleista toiseen.  

Ortega onnistui kuitenkin vahvistamaan asemaansa kansan keskuudessa myös oppositiovuosien aikana, ja hän raivasi järjestelmällisesti tietänsä takaisin vallan ytimeen. Hän teki kyseenalaisia sopimuksia, kuten niin sanotun ”El Pacton” äärioikeistolaisen liberaalipuolueen kanssa. Yhdistämällä voimansa nämä entiset viholliset eli silloinen presidentti Arnoldo Alemán ja Ortega saivat lähes 90 prosentin enemmistön parlamentista.

Yhdessä he junailivat omaa etuaan tukevia lakeja, kuten alensivat presidentin ensimmäisellä kierroksella tarvitseman äänimäärän 45 prosentista 35 prosenttiin, jos eroa seuraavaan ehdokkaaseen on vähintään viisi prosenttia.

Tämä muutos mahdollisti Ortegan valinnan ensimmäisellä kierroksella vuoden 2006 vaaleissa. Vastapalvelukseksi Ortega järjesti Alemánille armahduksen kavallus- ja korruptiotuomiosta. Sittemmin Ortega on muuttanut vaalilakia siten, että voi tulla uudelleen valituksi määräämättömästi.

Ortega liittoutui myös katolisen kirkon kanssa. Hän sai sen puolelleen kannattamalla kirkon tukemaa lainmuutosta, jolla maahan saatiin täydellinen aborttikielto. Kampanjassaan Ortega korosti rauhaa ja solidaarisuutta sekä viittasi jumalaan, rakkauteen ja sovitteluun.

FSLN-puolueen puna-mustat liput hän korvasi vaaleanpunaisilla, ja tunnuslaulun sanoja lievennettiin Yhdysvaltojen arvostelusta yleiseen rauhantahtoon. Myöhemmin Ortega alkoi tehdä tiivistä yhteistyötä myös yksityisen sektorin kanssa.  

Myös kansainväliset rahoittajat ja vuoden 1998 hurrikaani Mitch vaikuttivat osaltaan Alemánin ja Ortegan liiton vahvistumiseen. Kehitysyhteistyön rahoittajamaat etsivät keinoja vähentää hallituksen ja opposition välisiä jakolinjoja, ja Mitch toi Yhdysvalloille, kansainvälisille rahoituslaitoksille ja muille rahoittajille mahdollisuuden painostaa kahta pääpuoluetta. Ne piti saada rakennesopeutustoimenpiteiden taakse, sillä rahoittajat asettivat ehdoksi yksityistämistä edistävän lainsäädännön velkahelpotuksille ja jälleenrakentamisen avulle.

Tuloksia saavutettiinkin, demokratian kustannuksella. Edistämällä tällaista epädemokraattista sopimista rahoittajat vetivät mattoa niiden oman vaatimuksen alta lisätä kansalaisyhteiskunnan osallistumista ja läpinäkyvyyttä.

Ortega on sittemmin vienyt Nicaraguaa järjestelmällisesti kohti yhden puolueen hallintoa. Hän on keskittänyt valtaa, heikentänyt julkisia instituutioita ja muuttanut lainsäädäntöä tukemaan näitä muutoksia. Ortega on vähitellen vahvistanut myös oman perheensä asemaa poliittisesti ja taloudellisesti, he omistavat merkittäviä yrityksiä lähes kaikilta talouden sektoreilta ja sekä tärkeitä tv- ja radioasemia.

Viimeisimmissä, marraskuussa 2016 pidetyissä vaaleissa Ortega valittiin kolmannelle peräkkäiselle kaudelleen voitokkaampina kuin koskaan. Virallinen äänimäärä oli 72,5 prosenttia, FSLN-puolueen paikkaluku kasvoi 71 edustajaan 92-paikkaisessa parlamentissa.

Vaalit herättivät monenlaista arvostelua ja hämmennystä niin Nicaraguassa kuin maailmallakin. Ortega esimerkiksi ensin ilmoitti jo kesällä, ettei salli kansainvälistä tarkkailua, mutta kutsui viime hetkillä Amerikan valtioiden järjestön (OEA) delegaation parin päivän vierailulle. Varapresidenttiehdokkaakseen Ortega valitsi erikoisesti puolisonsa, hallituksen viestintäpäällikön Rosario Murillon. Oppositio syytti hallintoa vaalivilpistä ja vaati uusia vaalejakin.

Mutta miksi monet nicaragualaiset edelleen kannattavat Ortegan hallintoa väärinkäytöksistä huolimatta? Ortega hyötyi vaaleissa Nicaraguan viime vuosien vahvasta talouskasvusta, joka on saatu aikaan ilman rikollisuutta, toisin kuin sen Keski-Amerikan naapurimaat. Nicaraguan keskuspankin mukaan talouden kasvuvauhti on ollut noin 4,09 prosenttia vuodesta 1995 vuoteen 2016.

Lisäksi hallituksen koulutukseen ja terveyteen liittyvät ohjelmat ovat hyödyttäneet ainakin joitakin nicaragualaisia. Poliittinen oppositio on ollut hajanainen, osin Ortegan ansiosta. Puhutaan niin sanotuista Zancudo-puolueista, jotka hyötyvät taloudellisesti kannattaessaan presidenttiä. Lisäksi monille nicaragualaisille sandinismi merkitsee edelleen aitoa vallankumouksellisuutta, vaikka todellisuudella onkin hyvin toisenlaiset kasvot. Niiden ismiksi sopii sandinismia paremmin danielismi tai ortegismi.   

Ahtaalle ajettu kansalaisyhteiskunta

Ortegan vuodesta 2007 jatkunut toinen kausi on tuonut merkittäviä muutoksia nicaragualaiselle kansalaisyhteiskunnalle ja sen kanssa yhteistyötä tekeville kansainvälisille kansalaisjärjestöille. Ortega on kehittänyt valtapuoluetta myötäilevän kansalaisten osallistamisen järjestelmän, joka on syrjäyttänyt vuosituhannen alussa luodun demokraattisen kansalaisten osallistumisen mallin (Ley de Participación Ciudadana).

Ortegan hallinto on aktiivisesti häirinnyt riippumattoman median työskentelyä ja rajoittanut kansalaisyhteiskunnan mahdollisuutta tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia.  

On arvioitu, että vähintään puolet Nicaraguan kansalaisjärjestöistä on lopettanut toimintansa. Muutoksia on tehty rahankeräyslaissa ja järjestöjen asemassa. Eräältä nicaragualaiselta järjestöltä hallitus peruutti sen aseman instituuttina, joten se ei pystynyt enää tarjoamaan koulutusta ja kursseja joilla se oli kerännyt rahoitusta muille toiminnoilleen. Tämä järjestö toimi Kepan kumppanina olleen, tasa-arvoakysymyksiä edistävän alueellisen verkoston virallisena edustajana Nicaraguassa ja Keski-Amerikassa.  

Kansalaisyhteiskunnan toimintatila on kaiken kaikkiaan jatkuvasti pienentynyt Ortegan toisella kaudella ja vaikuttamismahdollisuudet kaventuneet olemattomiksi. Tavanomaista vaikuttamistyötä julkiseen politiikkaan ei ole ollut mahdollista tai mielekästä tehdä koska vaikuttamispyrkimykset tulkitaan poliittisen opposition toiminnaksi.

Kansalaisjärjestöjen muutkin toiminnat luokitellaan helposti poliittisiksi ja siten ministeriöt eivät ota vastaan niiden edustajia tai tarjoa tietoa omasta työstään.

Järjestöt yrittävät kuitenkin keksiä keinoja vaikuttaa, ja esimerkiksi Kepan pitkäaikainen kumppani Centro Humboldt on kaivannaiskysymyksissä pyrkinyt valtion sijaan dialogiin suoraan alan yritysten ja niiden yhteisen koordinaatioelimen kanssa.   

Kepan kumppanit ja muut sidosryhmät ovat kertoneet, miten hallitus ja julkiset instituutiot ovat monin tavoin häirinneet kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Lainsäädäntöä on esimerkiksi muutettu siten, että ihmisiä on helpompi pidättää ilman todellista syytä.

Kaikesta huolimatta Nicaraguan kansalaisyhteiskunnassa toimii edelleen huomattava määrä järjestöjä ja epävirallisempia ryhmiä. Jotkut palveluja tuottavat järjestöt voivat toimia hyvinkin vapaasti nykyisen hallinnon kanssa, mutta tilanne on vaikeampi vaikuttamistyötä tekeville järjestöille. Tämän seurauksena nicaragualainen kansalaisyhteiskunta on entistä jakautuneempi.  

Ortegan hallinto on ollut johdonmukaisesti vihamielinen länsimaisia kehitysyhteistyön rahoittajamaita ja ylipäätään ulkomaista läsnäoloa kohtaan. Monet rahoittajat ovatkin päättäneet lähteä, kuten Ruotsi, Norja, Tanska ja Iso-Britannia, sekä Suomi vuonna 2013. Sen sijaan YK:n kehitysohjelma UNDP ei lähtenyt omasta tahdostaan, vaan Ortegan hallinnon pakottamana vuonna 2015.

Ortegan keskeinen ulkomainen tukija on ollut Venezuela. On arvioitu, että vuosien 2007 ja vuoden 2016 ensimmäisen puoliskon välisenä aikana Nicaragua on saanut lähes 4 800 miljoonaa USD lainoina ja investointeina. Nämä rahat Ortega on hallinnoinut kansallisen budjetin ulkopuolella. Sittemmin tämä tulonlähde on Venezuelan muuttuneen poliittisen ja taloudellisen tilanteen takia ehtynyt.     

Myös kansainväliset kansalaisjärjestöt ovat lähteneet Nicaraguasta. Esimerkiksi Oxfam UK ja Action Aid sulkivat toimistonsa 2015, ja monet muut vähensivät toimintaansa. Kepa päätti pysyä maassa ja tukea nicaragualaista yhteiskuntaa sen yhä vaikeammassa toimintaympäristössä, mutta joutui Suomen hallituksen vuonna 2015 tekemien isojen kehitysyhteistyöleikkausten takia sulkemaan toimistonsa.

Kepa jatkaa Helsingistä käsin Centro Humboldtin tukemista kesäkuun 2018 loppuun. Tuohon mennessä Kepan tulee ulkoministerin rahoituspäätöksen mukaisesti lopettaa kaikki kattojärjestön toiminta ja kumppanuudet globaalissa etelässä.  

Rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuudet

Mielenosoittajat ovat alusta asti painottaneet, että he pyrkivät rauhanomaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Ortegan hallituksen harjoittama väkivalta tekee asetelmasta kuitenkin hyvin vaikean.

Kepan entinen maajohtaja, Managuassa asuva Sanna Laitamo arvioi tilannetta näin: ”Dialogissa hallituksen vastapuolella neuvotteleva Kansalaisten liittoutuma oikeuden ja demokratian puolesta (Alianza Civica por la Justicia y Democracia), pitää johdonmukaisesti kiinni rauhanomaisesta protestista, mutta ei olisi yllättävää, että jollain alueella kansa vihastuisi ja kaivaisi puolustautuakseen aseet esille.

Hallitus itse asiassa juuri pyrkiikin tällaiseen provosointiin, vesittääkseen vastapuolen rauhanomaisen protestin arvot. Toivottavasti tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaikka julmien veritekojen, jälkeen kosto ja halu tarttua aseisiin saattaa kyteä.”

New York Timesin artikkelin mukaan mielipidevaikuttaja Jaime Wheelock – joka oli aikanaan yksi yhdeksästä keskeisistä sandinistikomentajista – sanoo, että dialogi on ainoa tie ulos nykyisestä poliittisesta kriisistä, mutta on kuitenkin huolissaan siitä, että väkivallan hidas nousu saattaa muuntua matalan intensiteetin aseelliseksi konfliktiksi.

Piispat käynnistivät dialogin osapuolten välillä toukokuussa, mutta se on keskeytynyt useita kertoja, koska hallitus ei ole pitänyt lupauksiaan. Kesäkuussa uudelleen käynnistetyssä dialogissa oli jo toivoa, sillä siinä päästiin jo sopimaan ihmisoikeuksien turvaamisesta. Sovittiin myös, että hallitus lopettaa väkivallan käytön ja että siviilit alkavat purkaa barrikadeja.

Piispat myös julkaisivat presidentille antamansa ehdotuksen muun muassa aikaistetuista vaaleista, valtion instituutioiden itsenäisyydestä sekä vaalilautakunnan ja oikeuslaitoksen korkeiden virkojen erottamisesta.Tärkeintä olisi saada väkivalta loppumaan, sillä ennen sitä aidoille neuvotteluille ei ole sijaa.

Rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuutta lähiaikoina on hyvin vaikea arvioida, mutta se on valtaosalle nicaragualaisista ja myös kansainväliselle yhteisölle päällimmäinen toive. Monet protesteissa mukana olevista nicaragualaisista ovat eri yhteyksissä painottaneet, että maahan ei haluta uutta sisällissotaa. Edellinen on vielä tuoreessa muistissa.

Lisäksi presidenttipari Ortega-Murillon tulisi ymmärtää, että nicaragualaiset eivät enää suostu nykyiseen vääristyneeseen yhteiskuntajärjestykseen, joka on osoittanut heikkouttaan ja epätoivoisuuttaan turvautumalla äärimmäiseen väkivaltaan rauhanomaisesti mieltään osoittavia kansalaisia kohtaan. Nykyhallinto menettää jatkuvasti myös merkittäviä tukijoitaan.

Katolinen kirkko on ottanut vahvan askeleen oikeudenmukaisen yhteiskunnan suuntaan, ja myös alkuun hiljaa pysynyt yksityinen sektori oli aktiivisesti käynnistämässä 14. kesäkuuta järjestettyä merkittävää yleislakkoa.

Monet mielenosoittajat ovat sanoneet sosiaalisessa mediassa, että nicaragualaiset ratkaisevat omat ongelmansa, mutta tarvitsevat myös kansainvälistä tukea muun muassa ihmisoikeusloukkausten selvittämiseksi. Jaime Wheelock puolestaan toteaa, että kansainvälinen yhteisö ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta, ja niin kauan, kun ne eivät sitä tee, Nicaraguan kansa on puolustuskyvytön.

Kansainvälisen yhteisön tulisi entistä voimakkaammin pyrkiä vaikuttamaan siihen, että väkivalta saadaan loppumaan, ihmisoikeusloukkaukset tutkintaan ja piispojen esittämät muutosprosessit liikkeelle.

Mitä me voimme tehdä?

Me Suomessa asuvat voimme vastata Nicaraguan demokratialiikkeen sosiaalisessa mediassa lähettämään pyyntöön, olla heidän tukenaan ja vaikuttaa siihen, että meidän hallituksemme, päättäjämme ja virkamiehet tekevät kaiken mahdollisen.

Suomen hallitus voi osana EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä esimerkiksi vaikuttaa ja antaa tukea siihen, että YK:n ihmisoikeuskomissaari pääsee Nicaraguaan selvittämään tapahtunutta ja että kaikki ihmisoikeusloukkaukset tutkitaan kunnolla. Aikanaan on tärkeää olla mukana antamassa tukea aikaistettujen vaalien järjestämisessä.

Me voimme kaikki yksityishenkilöinä antaa moraalista tukea Nicaraguan demokratia-liikkeelle seuraamalla sen toimintaa, kertomalla siitä Suomessa julkisesti, tekemällä yhteistyötä Suomen nicaragualaisten yhteisön kanssa ja osoittamalla sosiaalisessa mediassa tukea nicaragualaisten pyrkimyksille saavuttaa oikeudenmukainen yhteiskunta.

Kansalaisjärjestöinä voimme jatkossa tehdä pitkäjänteistä yhteistyötä nicaragualaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa, jolla on tärkeä rooli uuden yhteiskuntansa rakentamisessa.