"Kehitysyhteistyö on hyväntahtoisten hölmöjen piiperrystä"

Köyhyys tappaa lapsen joka kolmas sekunti. Joka kuukausi köyhyyteen menehtyy kolmen Aasian hyökyaaltokatastofin verran ihmisiä. Toimet näiden tarpeettomien kuolemien estämiseksi eivät kysy hyväntahtoisuutta – pelkkä inhimillisyys riittää.

Globalisaation myötä äärimmäinen köyhyys on turvallisuusriski meille jokaiselle. Eriarvoisuus ja äärimmäinen kurjuus ruokkivat ympäristötuhoja, huumekauppaa sekä terrorismia ja ovat estäneet usean epidemian pysäyttämisen tautien alkulähteellä. Kehitysyhteistyö on älykkäiden, tässä päivässä elävien ihmisten asia.

Arkkipiispa Jukka Paarman sanoin: "Onko realismia se, että globalisoituneessa, keskinäisten riippuvuuksien maailmassa emme välitä maailman isoista ongelmista, vaikka niiden vaikutus myös meidän elämäämme päivä päivältä lisääntyy? ... Tarvitaan selkeää yhteisen hyvän ajattelua, jossa pidetään huolta kokonaisuudesta". (www.evl.fi/arkkipiispa/sask-tampere.html)

Totta myytissä on kuitenkin se, että valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä piiperretään tällä hetkellä liikaa. Suomenkin hallinnoima kehitysyhteistyö on pirstaloitunut liikaa: hankkeita on lähes 60 maassa. Meidän tulee tukea vahvemmin ja tehokkaammin Suomen pääyhteistyömaiksi valittuja kahdeksaa maata.

Hyväntahtoisuus on toki hyvä asia, mutta kehitysyhteistyön tekijöiden joukko ei todellisuudessa vastaa monen idealistisia mielikuvia. Kehitysyhteistyön parissa tekee työtä hyvin sekalainen seurakunta: diplomaateista sähköinsinööreihin ja teatteriväestä tilintarkastajiin, sekä Suomessa että maailmalla. Valtiollista kehitysyhteistyötä koordinoi ulkoministeriö ja hankkeita toteuttavat yleensä yksityisen sektorin ammattilaiset. Kansalaisjärjestöissä toimii sekä palkallisia ammattilaisia että omaa aikaansa uhraavia vapaaehtoisia. Kehitysmaissa hankkeita taas toteuttaa usein maiden korkeimmin koulutettu väki.